Tiedote

Epävirallisten tietojen mukaan KaMa-dokumentti on valmistumassa jossain vaiheessa. Ainakin viime viikonloppuna dokumenttielokuvaa nähtiin tehtävän.

Sunnuntai

Mitä tehdä, kun olet sunnuntaiaamuna klo 11 Kampissa hikisenä, krapulaisena ja väsyneenä, selässä painava rinkka ja edessä bussi Konalan kotikoloon?

Dumppaa bussi ja mene lähijunalla Tikkurilaan tädin perheen luokse kylään.

Ole tervetullut.
Saa aamupalaa.
Pääse saunaan.
Saa ruokaa (chili con carne, mmmm).
Lue hesari.
Ota tupluurit.
Juttele mukavia.
Saa jälkiruokaa (raparperipiirakkaa, mmm).
Saa kyyti Konalan kotikoloon.

Great success :)

Valitse puolesi

Uni ei tullut, joten nousin syömään.
Hapankorppu suussa piipahtaminen ystäväni T:n omaani tällä hetkellä aktiivisemmassa blogissa sai aikaan inspiraation kirjoittaa muutama rivi itsekin.
Juuri nyt olen muutaman päivän syyslomalla ja voi jo vähän arvioida, miten käsikirjoittajanelämä Helsingissä on sujunut. Päällimmäisenä muistikuvana syksystä tähän mennessä on työnteko ja inspiraatio. On ollut rohkaisevaa huomata, että töihin on ollut kiva lähteä eikä sieltä ole ollut kiire pois sen takia, että homma ei kiinnostaisi. Se on voimavara, jonka päälle uskaltaa alkaa rakentaa ammatti-identiteettiä. Sillä ammattilaisia tässä ollaan, mitä se sitten tarkoittaakaan? Ainakin sitä, että viime vuonna tähän aikaan kirjoitin opintotuen varassa, nyt saan kirjoittamisesta palkkaa. Raha ei tietenkään ole ainoa mittari, mutta se kuitenkin mahdollistaa sen, että työksi ei tarvitse tehdä jotain muuta, jotta voisi harrastaa kirjoittamista. Toki sitä tulee myös "harrastettua".

Hmm, missä menee harrastamisen ja työnteon raja? Dokkariprojektimme Masan kanssa voi laskea harrastukseksi, koska teemme sitä vapaa-ajallamme ja käytännössä ilman palkkaa. Mutta samalla teemme sitä, jos ei vielä täysammattilaisen taidolla niin ainakin intohimolla.

Kiipeily ja kitaransoitto ovat harrastuksiani. Samoin blogin kirjoittaminen. Pöytälaatikossa olevat leffakäsikirjoitukset ja ideat, jotka eivät leipätyön miinuspuolena juuri etene, lasken työksi. Tuntuu samaan aikaan pelottavalta ja innostavalta, että nyt ihan oikeasti olen siinä tilanteessa, että pitää valita puolensa ja päättää, mitä tekee tosissaan ja mitä harrastuksena. Totta kai päätin jo käsiskouluun päästessäni, että opettelen alasta niin paljon kuin mahdollista ja tulen siinä hyväksi, mutta siinä vaiheessa edessä ei ole kuin tavoitteita ja toiveita ja perhanasti opintoviikkoja, opeteltavaa, luettavaa, katsottavaa ja kirjoitettavaa.

Hassua, että opiskeluaikana valitsemaansa aihetta voi kuitenkin tavallaan vielä harrastaa. Ei olla vielä vastuussa kuin itselleen, mitään ei ole lyöty lukkoon. Vasta nyt pitää tehdä päätöksiä. Millainen kirjoittaja minä haluan olla? Mitä haluan kirjoittaa? Mistä haluan muille kertoa? Miten tasapainotan omat projektit ja muut työt?

Vieläkin on nälkä. Se on hyvä, nälkää pitää olla. Pohdinta jatkukoon, ei siitä kuitenkaan koskaan valmista tule. Ainoa asia, minkä varmasti tiedän on se, että maailma on täynnä tarinoita ja minä haluan kertoa niistä muutaman.

Minä haen hapankorpun.