Kevättä nenässä

Ihan pian loppuvan viikon aikana huomasi, että kevät alkaa valmistautua takaväijyyn talvea kohtaan. Sen verran komeaa keliä on ollut, että saisi vaikka vähän jatkuakin ennen kevään loskakelejä. Tällekin viikolle tuli otettua umpihankihiihdot Saku ja Santtu-koira messissä. Reilu parin tunnin reissu pitkin p-satakuntalaista METTÄPERÄÄ, parasta.

Sain aikaiseksi myös käydä ekaa kertaa Kansallisteatterissa. Tähän päivään päivitetty Täällä Pohjantähden alla oli Helsingin-reissun arvoinen ja oli hienoa nähdä joytain muitakin naamoja kuin tuttuja tamperelaisia teatterityyppejä (vaikka voisi Tampereellakin enemmän teatterissa käydä). Kyseisessä versiossa ei paljon alkuperästekstiä jäljellä ollut, mutta se ei kyllä haitannut yhtään, päin vastoin. Tuli sellainen tunne, että tuota käsikirjoitusta varten ohjaajat Myllyaho ja Lavaste ovat joutuneet tekemään melko lailla aivotyötä ja käymään keskinäistä dialogia. Se näkyy esityksessä ja mielestäni pääosa kohtauksista oli perusteltuja ja toimivia. Viime kesän Juko-teatterin Kahdeksan surmanluotia meni tässä lajissa (jonkinlainen tragikoominen esitys nykypäivän Suomesta ja pienen ihmisen unelmista ja ongelmista) kuitenkin ohi ja pysyy edelleen 2010-luvun ykköskappaleena.

Kevääntuloon palatakseni, mummu puhui aina kevään ja kesäntulosta ja sai siitä virtaa. Ehkä se kulkee geeneissä, mutta keväällä omatkin fiilikset ovat aina nousussa. Tykkään kyllä talvestakin, mutta syksyllä iskee jonkinlainen haikeus. Vaikka sen tietää (?), että aika on jana, kummasti vuodenkierto päätä pyörittää.
Mummun hautajaiset pidettiin perjantaina ja onnistuivat hyvin. Vaikka pohjalla oli tietenkin ikävä, yleisesti mummua muisteltiin positiivisella mielellä. Mummut poistuvat ja muisto pysyy. Latua on lykittävä eteenpäin, vaikka umpihankeen. Välillä se umpihankeen avaaminen saattaa tuntua paremmalta kuin valmin uran seuraaminen.

On muuten...

...aika haastavaa yrittää tehä 1,5 minuutin traileria (jopa valmiilla sovelluksella), kun videomateriaalia on reilu 2 minuuttia.
Mutta hauskaa se voi silti olla :)

Traileri

Hommahomma.

Ystäväni Graham sanoi, että käsikirjoitus-softasta ei pidä maksaa ennen kuin käsikirjoittamisesta saa rahaa.

Sanotaanko näin, että voisi alkaa katselemaan, missä hinnoissa Final Draftin uusin versio pyörii :)


P.S. firman pitämä etäviikko provinssissa oli oikein onnistunut, töitäkin tuli jossain välissä tehtyä ja deadlinet pidettyä. Ja kuten Sakun kanssa tuli iltapäiväsaunassa järkeiltyä, pakkasiltapäivämetsähiihtolenkkejä (ja keskellä viikkoa!) tulee otettua aivan liian harvoin. Siksi kai se tuntuikin niin mukavalta. Aiheesta mahdollisesti luvassa traileria myöhemmin.

Huh, mikä trippi!

Onhan ollut retkipäivä, ihan kaikilla tasoilla.
Pitkäaikaiset puheet pilkkeilyn koittamisesta toteutuivat, kun aikataulut osuivat ystäväni Mikon kanssa yhteen ja suhautin Merikarvialle. Touhu oli hienoa. Yhtään madetta ei saatu, mutta ei haitannut yhtään. Pakkasta lähemmäs 20, kuunvalo, hiljaisuus...
tykkään liikkua luonnossa ja rauhoittua ja osasin kyllä odottaa, että pilkkireissu hyvän kaverin kanssa toimii. Näin kävi. Pitää ottaa uudestaan joku kerta.

Pilkkimisen jälkeen otin vielä toisen tripin, henkistä laatua. Viikonlopun yksi tavoite oli käydä läpi mummulan tavaroita ja papereita. Kävin jo perjantaina tutkimassa jäämistöä, mutta nyt otin lepakkovuoron ja tutkin ajalla 22-04. Harvoin on mennyt 6 tuntia noin nopeasti. Ja harvoin tuntuu kuin eläis ite elokuvassa, mutta nyt melkein kyllä tuntui. On jotenkin niin maagista tutkia ja lukea vanhaa kamaa ja löytää uutta. Kun kattelee papan korsukirjoja ja mummun muisteluita niin tuntuu, että tuntee ne taas paremmin. Varsinkin papan kanssa tuntui käyvän näin. Pappa kuoli jo melkein 17 vuotta sitten ja papereita läpi käydessäni tuntui, että opin papasta koko ajan jotain uutta. Ja oudolla tavalla tuntee oppineensa myös itestään jotain, kun saa tietää suvustaan uusia asioita.
Melkein kyllä tuli hunajat housuun, kun löysin laatikon, missä oli papan kirjeenvaihtoa sota-ajalta (varmasti satoja kirjeitä). Lisäksi löytyi mm. julkaisematon romaanikäsikirjoitus (tän oon kyllä joskus nähnyt, mutta en oo lukenut vielä) ja suuria määriä henkilökohtaisia juttuja. Ja asioita, mistä voi oppia ja ottaa esimerkkiä tai tehdä toisinkin. Yks juttu, missä voisin ottaa oppia, on järjestelmällisyys. Kaikki laput ja systeemit on niin hienosti järjestyksessä, että niitä on ilo ihmetellä. Jos mulla on joskus lapsenlapsi, se saa tätä menoo palkata armeijan järjestämään mun jälkiä, sen verran on setit sekasin. Syytän pientä kämppää.

P.S. Paperiset kirjeet on niin paljo coolimpia ku e-mailit.

Tiellä Karjalan

Itäisen dokumenttitaivaan lentävä karjalanpiirakka on leikkausvaiheessa, tarkemmin sanottuna raakaversio dokumentista on valmis ja testiyleisölle esitetty. IMovie on karvalakkiohjelma, mutta toisaalta luulen, että juuri sen helppokäyttöisyys sai editoimaan koko videon.
Saman ohjelman trailerinteko-ohjelma on myös hauska. siitä saapi esimakua tästä rajoja siirtävästä dokkaritapauksesta.

"Löiksä mua?"

"No ketä sitte?"

"No ei sitte mitää."

Tuosta alta pääsee lataamaan videon ku klikkaa:

Traileri

Mummu

Mummu syyskuussa 2010.

Syyskuinen iltapäivä viime vuonna. Seisomme liukkaan ja sammaleisen kallion juurella. Sataa. Mittailemme pikkuveljen kanssa matkaa huipulle. Se taitaa olla liikaa, mietimme. Meidän pitäisi tietää paremmin. Tuntea mummumme.
Mummu on päättänyt kiivetä kalliolle. Sille samalle, missä lapsuudessa sekoitettiin lättytaikina kallionkoloon. Missä nukahdettiin naapurin tytön kanssa ja herättiin kohmeessa kesäyöhön.
Jos 86-vuotias sydän ei lyökään enää yhtä voimakkaasti kuin ennen, nyt se ei tahtia haittaa. Pieni tuki lapsenlapsista ja pian ollaan huipulla. Nähdään lättykolo ja pulkkamäki. Tuohon pojat rakensivat hyppyrin, täältä näkee järvelle. Mummu on se pieni uimista rakastanut pälkäneläistyttö jälleen.

Mummu sanoi kotitalon kalliolle kiipeämisen olleen toiveiden täyttymys. Kolmessa polvessa tehty matka juurille tehtiin viimeisenä syksynä ja oli hyvä sukuhistorian oppitunti jälkeläisille. Täällä mummu syntyi ja eli lapsuutensa. Se lapsuus oli kova. Äidittömäksi 6-vuotiaana, täysorvoksi seitsemän vuotta myöhemmin. Sota-aikana pikkulottana kotirintamalla, jälleenrakennuksen vuosina kotitalouskouluun. Kun pappa tapasi mummun, tuli siirto järvien keskeltä pohjoissatakuntalaiseen korpeen, Korvaluomalle. Alkoi elämäntyö maatilan emäntänä ja äitinä.
Mummu puhui usein jälkeenpäin, että hänellä oli ollut työntäyteinen, mutta hyvä elämä. Se maatilan emännän toimen polttama jälki näkyi vielä mummun virassakin. Lähes kahdeksankymppiseksi saakka mummulta taittui pyöräreissu Maalarinkadulta Korvaluomalle, jonka jälkeen mummu saattoi pyöräyttää ruisleivät tai käydä marjametsällä. Teräsmummu mikä teräsmummu.

Mummula oli maailman parhaita paikkoja alusta asti. Papalla ja mummulla oli aina aikaa. Pappa kertoi satuja, mummun kanssa käytiin takametsän kivenkololla tarkistamassa, oliko kettu jättänyt karkkia.
Pappa nukkui pois ja lastenlapset kasvoivat, mutta mummula säilyi tärkeänä tukikohtana ja huolto- ja keskustelupaikkana. Mummu kuunteli ja mummua kuunneltiin. Mummu oli vilpittömän empaattinen ja pohjattoman utelias. Veteraanikuoroharrastus ja uiminen pysyivät mukana loppuun saakka.
Maailman tapahtumat politiikkaa ja erityisesti urheilua myöten olivat tarkassa seurannassa ja sain selventää vielä viime syksynä langattoman netin toimintaperiaatteita. Seuraavaksi äitienpäivälahjaksi mummulle suunniteltiin kannettavaa tietokonetta.
Joskus ajattelin, että mummu eläisi satavuotiaaksi. Sovittu oli, että mummu tulisi taas keväällä kylään Tampereelle. Olisi tehnyt lohikeiton.
Nyt jääkaapissa on iso purkki omenahilloa, mummu antoi sen joulun aikoihin. Siitä riittää pitkälle kevääseen, sitten onkin jo kesä.
Kiitos, mummu.