Feel bad. Never too bad.

Es is gut, es ist schön!
On se vaan ihmeellistä, miten jokin numerosarja voi saada oman pään asettamaan tavoitteita omalle kropalle (ja päälle) ja suunnittelemaan palan elämäänsä sen ympärille. Joskus vuonna 2006 päätin harjoitella ja osallistua Tukholman maratonille (2007) ja juosta alle 3 tuntia ja 30 minuuttia. Treenasin tosissani ja hoidin valmistautumisen niin kuin piti. No, otin myös flunssan loppumetreillä ja sain kisakeliksi reippaan 30 astetta plussaa. Kunto oli kohdillaan, mutta loppua kohden tahti hidastui ja aika painui 3.40:n paikkeille. En osannut nauttia tuloksesta ja kokemuksesta, vaikka radan varrella oli mahtava kannustus ja olin rääkännyt itseni loppuun saakka.

Piti mennä kokeilemaan uudelleen, mutta into jotenkin lopahti.

Kunnes viime vuoden lopulla Santtu hullutti lähtemään Berliinin maratonille. Hetken sitä pohdin, koska tiesin sen rajoittavan treeneineen kaikkea muuta toimintaa. Mutta tammikuussa maksoin osallistumismaksun. Silloin päässä kilahti ja tavoite siirtyi kertaheitolla syyskuun lopulle ja Berliiniin. Tällä kertaa päätin aloittaa treenauksen myöhemmin kuin edelliskerralla ja ohjelman mukainen lenkkiseko alkoi kesäkuussa, alppivaelluksen jälkeen. Kesällä vedin itseni hellekelien pitkillä lenkeillä pieneen ylikuntoon, sitten vähensin kilometrejä ja vauhtia ja pääsin oikealle tielle. Syksyn juoksin sinnikkäästi, vaikka homma alkoi puuduttaa. Viimeiset pari viikkoa aloin jo odotella tapahtumaa, jotta saisi sen alta pois ja jotta pääsisi kokeilemaan, missä mennään. Berliinin nopea rata ja viileämpi keli antoivat aihetta positiivisuuteen, vaikka uskonkin kunnon olleen kovempi vuonna 2007.

No, hyppy Berliiniin. Matkalla saatiin reissukaveri Santun kanssa monet naurut, mutta erityisesti hymyilyttämään pisti halpismajoituksemme, jossa oli lämpöä n. 16 astetta. Muutenkin kun ollaan flunssakaudella liikkeellä ja pelätään pöpöä niin tuo ei ole ihan eka asia, mitä haluaisi. Onneksi löydettiin joku kaasulämminit, millä pattereihin sai pöhinää. Mutta vikan yön ennen kisaa nukuin pipo päässä.


Aamupalalla lämpiävän patterin vieressä n. klo 06.40.

Seuraavaksi jotain ajatuksia ja muistikuvia kilpailun ajalta:

0km: hyvä fiilis, porukkaa se vajaa 50 000 juoksemassa ja aivan järjetön määrä radan varrella seuraamassa. Rokki soi, juontaja esittelee Gebrselassie, Makaun, Radcliffen ja muut kärkipään menijät. Lämpöä kymmenisen astetta. Pääsis jo juoksemaan!

Pam!

1km: Lähden 3.30-vauhtia pitävän jäniksen kanssa samaa matkaa. Näen Santun ja tsempataan vielä nopeasti toisemme.

5km: upea fiilis. Bändejä ja rummuttajia tien varsilla ja koko ajan kovaa kannustusta. Porukka on vielä tosi tiivis. Saa varoa, ettei kaadu tai kaada toista. Pysyn tiukasti jäniksen jäljissä. Eka energiajuomapiste tulee näillä paikkeilla, taktiikkana on ottaa joka pisteellä nestettä. Syke on jo päälle 170. Onkohan liikaa? No, hyvältä tuntuu ja jäniksen vauhdissa pysyminen on ainoa vaihtoehto.

9km: Juomapisteen jälkeen huomaan olevani jänisten edellä. Päätän kiristää ihan pikkuisen vauhtia ja pelata aikaa vikojen kilometrien piiputusta varten. Järkeilen päässäni mantraa, jota voin loppuvaiheessa käyttää. "Feel good. Never too good" "Feel bad. Never too bad". Syke siinä 170 hujakoilla. Hyvältä tuntuu.

15km: En oikeastaan muista muuta kuin että hyvä fiilis. Ei hierrä, ei pistä. Tähän asti olen nauttinut ja ainoa huoli on korkea syke. Yritän malttaa. Vielä yli puolikas jäljellä.

21,1km: Puolikas takana, voimia jäljellä. Aikaa mennyt oman kellon mukaan n. 1.44.40 eli aikataulussa ollaan. Vähän ahdistaa se, että yhtään ei saisi himmata.

25km: syke nousee lähemmäs 180 ja vaikka olo on ihan ookoo, alkaa jo vähän tuntua. Tiedän, että 27 kilsan kohdalla saa energiageeliä ja pidän sitä välietappina. On jo aika kuuma, päälle 20 astetta.

28km: geeli vedetty vedellä alas, takana 2/3. Ihan tarkkaan en muista, mutta olisinko ollut 40 sekkaa edellä, poislukien se extra 200 metriä. Laskeskelin, että jos 35 kilometriin pystyn pitämään tätä vauhtia niin sitten voi vähän hiipuakin, kunhan vikan kilsan vetää lujaa.

32km: Nyt alkaa tuntua vaikeammalta. Ei niin pahalta kuin Tukholmassa, jossa alkoi tosi tuska. Mutta huomaan katsovani kelloa joka kilsapaalun kohdalla ja toivon, että vauhti ei ole hidastanut. Se ei hidastu kuin kerran, muuten olen sen 40+- muutama sekunti edellä.

35km: olen aikataulussa, mutta paukkuja ei tunnu olevan yhtään ylimääräistä. On se vaihe, kun miettii, miksi helvetissä tänne täytyi lähteä. Matka ei ole kuin Saarijoelle ja takaisin, mutta se tuntuu kovin pitkältä. Varvas hierää vähän, mutta sen kanssa pärjää.

38km: En paljon muista, mutta hyvältä ei tunnu. Kilometri kerrallaan, vaikka sekin tuntuu liian pitkältä. Jänikset takana saavuttavat ilmapalloineen. Vauhti siis hidastuu? Feel bad. Not too bad. Feel bad. Not too bad. Yritän lisätä vauhtia ja kroppa ihmettelee, mutta suostuu. Sykkeen ei ole enää väliä, nouskoon.

39km: ai saakeli.


Nää on mun teipit.

40km: lopu, lopu. Juokse. Vielä vähän. Kohta saa himmata. Jotenkin se lohduttaa, että on varaa himmata viimeisellä kilometrillä. Loppukiri ei ole suunnitelmissa, koska en jaksa.

41km: Noin 6 minuuttia aikaa ja reilu kilsa jäljellä. Jes! Tää onnistuu. En himmaa, vaan yritän pitää vauhdin ja haaveilen huippuajasta. Menee alle 3.29! Brandenburgin aukio on täynnä ihmisiä. Huumaava kannustus. Ei oikein tajua siitä enää mitään. Mutta loppukiri on onnistunut, ohittelen porukkaa ja siitä tulee virtaa. Menen portista läpi, se oli siinä.

42km: Tulen portista läpi. Se ei olekaan siinä? Yksi juoksija jo pysähtyy, mutta muut sata jatkavat. Ah, se vika 200 unohtui taas. Voimia ei ole jäljellä enää metriäkään, mutta pakko on painaa. Kelloa on pakko katsoa koko ajan. Pelottaa, että aika loppuu kesken. Ei lopu! Lopulta sitä jää oman kellon mukaan parikymmentä sekuntia (virallisen ajan mukaan puolisen minuuttia).

42,2: heikottaa, ei ole hyvä olo. On parempi olo kuin ehkä koskaan ennen. En liioittele tai hehkuta turhaan. Tuntuu niin mahtavalta. Feel good. Never too good!

ilta: lasketaan tappiot: puo hitsannut kiinni, ostetaan vaseliini. Varpaat tuusana, mitä uutta? Etureidet sellaisessa juntturassa, että kävelemisestä ei oikein tule mitään. Silti vaan hymyilyttää. On se vaan. On tämä vaan :)

Kaloreita muuten paloi päälle 4000, eiku tankkaamaan. Montakos kaljaa ja wingsiä se tekeekään?

Tankki täyteen.

Nyt aletaan olla äärellä.
Tämän ja seuraavien päivien tehtävä on selkeä: hiilareita ja hookaksoota pesään! Juoda pitäis vissiin ainakin nelisen litraa ja karkkia ja pastaa saa mussuttaa huoletta. Varastot pitäis saada täyteen, jotta sunnuntaina on mitä kuluttaa.
Unta pitäisi myös vissiin saada. Sen kanssa on vähän vaikeampaa. Konalassa kun ei uni niin hyvin tartu. Varmaan johtuu työstä, sillä päivät on aika kiireisiä ja varsinkin nyt kun oot yrittänyt tehä itelleni töistä vapaata viikonloppua niin kroppa ja pää pyörii vielä aika kovillöa kierroksilla silloin kun pitäisi mennä nukkumaan. Kun kuulee hesarinjakajan tiputtavan lehden yökolmelta ja tajuaa, että ei ole vielä kunnolla nukahtanut, saattaa jopa kismittää.
Onneksi tässä pystyy pikkusen säätelemään tuota heräämisaikaansa, paitsi sitten maratonaamuna. Silloin pitäisi heräillä tankkaamaan ennen aamuseiskaa, sillä juoksu on jo aamuysiltä, mikä on mun makuun vähän turhan aikainen. Eelin pitäisi olla aurinkoinen ja pariakymppiä ja radan nopea, joten mikäs siinä. Terveenä pysytään ja hyvin menee, eikös jee?
Huomenna vielä kova duunipäivä päivätöissä ja dokkarin parissaa ja sitten toivottavasti neljän päivän urheilureissulle ilman läppäriä.

Berlin, schon sehen wir.

Es ist nur zwei Wochen bis Berlin Marathon. Ich bin ganz arglos sogar du kannst immer zu zufrieden sein, wann es zu 42,195 Kilometer laufen kommt.

Juu eli vika pidempi maratoonireenilenkki (2h, n. 20km) vedetty ja nyt alkaa kahden viikon herkistely- ja tankkausvaihe. Koitin pitää sykkeen suhteellisen alhaalla ja tuntui hyvältä. Tällä viikolla vielä vedin ovempaakin vauhtia, mutta nyt juoksureeni on aika lailla tehty. Ensi viikolla vielä kevyitä kymppejä ja vikalla viikolla ehkä yksi 10-12 kilometrinen ja yks vitonen.
Kaikki on mennyt valmistautumisen ja reenaamisen osalta mukavasti. Tietenkin näin flunssakaudella jännittää, ettei vain tauti tartu, mutta yritän olla stressaamatta. 2007 Tukholmaan mennessä vedin kisaviikolla troppia ja mietin, voinko lähteä ollenkaan, kun flunssa oli päällä. Se sitten tulee jos tulee ja sitten kirotaan.
Nuo sykkeet myös vähän mietityttävät. Kun olen juossut maratontavoitevauhtia niin syke nousee pidemmällä lenkillä 170:n. Se on vielä ihan ookoo, koska meno ei tunnu kovin pahalta, mutta jos tuolla sykkeellä ja korkeammallakin pitäisi pystyä painamaan vikat 20 kilsaa niin voi olla hurjaa.
No, ei se kivaa tuu olemaan. Ja se tulee olemaan kivaa.

Alles gut im Moment. Wir sehen.

September blues

Vuosi on ympyrä ja kesän jälkeen tulee aina seuraavana vuonna uusi. Silti ainakin minä haistan syksyssä haikeutta ja luopumista jostain. Se ei ole välttämättä surullista, mutta kuitenkin: puitu vilja tuoksuu kuivurissa, tyhjä rantalentiskenttä eikä enää pelejä tälle kesälle, koleat mutta vielä aurinkoiset kelit. Loka-marraskuussa voidaan olla rehellisesti mörköjä, joulukuu katkaisee pimeän, tammikuussa on jo uusi vuosi. Onko tämä sitten sisäänrakennettua kaikilla, vai vain osalla ihmisistä? Rakas mummuni ainakin oli samoissa fiiliksissä tässä kuin minäkin. Keväällä, kun päivät alkoivat pidentyä, oli jo ansaittu toivo uudesta kesästä.
Syksy on silti hieno vuodenaika, en minä sitä. Silloin sisällä soi blues, mikä ei sekään ole huono asia. Kuka jaksaisi kuunnella koko ajan punkkia tai joululauluja?

Syyskuun eka sunnuntai sai haikeutensa päälle valitettavia suru-uutisia. Synnyinkaupungissani ammuttiin teloitustyyliin tuttu mies ja tapahtumaa joutui todistamaan omakin läheinen. Oma järki ei riitä ymmärtämään tällaista, toivottavasti jonkun muun riittää. Sanomattakin on selvää, että kenellekään ei ole sitä oikeutta annettu, että voisi toiselta käydä hengen ottamassa.

Toinen, eri tavalla surullinen uutinen tuli samana päivänä. Varmasti vanhin ystäväni, 96-vuotias Wäkä lähti autuaammille kauravainioille. Odotti kuitenkin ensin puinnit loppuun, vanha maajussi.
Wäkä oli mahtava tyyppi, joka ei yrittänyt opettaa, mutta opetti paljon. Nostan Wäkän samaan sarjaan Dalai Laman kanssa, ylikin. Parit sodat, haavoittumisen, työntäyteisen elämän ja enemmän kuin kukaan koskaan tuntemani, kokenut Wäkä ei tahtonut kenelläkään kuin pelkkää hyvää eikä ollut juuri koskaan katkera, vaikka jostain olisi voinut olla.
Juuri koskaan katkera, koska yhden kerran muistan. Kun menimme Wäkän kanssa tarkastelemaan tämän äidin synnyinkodin tonttia, huomasimme, että tontin rakennelmat oli revitty pois. Paikalla oli pelkkää maata ja kivikasoja. Silloin Wäkä suuttui ja kirosi.

Vuosi on ympyrä, mutta aika on jana. Kesä tulee uudelleen, mutta ammuttu mies ja Wäkä eivät. Tosiasiat ovat kylmiä ja ikäviä kuin syyskuiset yöt.

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella?
Surra? Tietenkin.
Kunnioittaa. Totta kai.
Muistella. Ehdottomasti.

Kyynistyä?

Palaan Wäkään.

Haastattelin muutama vuosi sitten Wäkää sotajutuista ja tuli puhe "väkivaltaisesta tiedustelusta" vihollisen puolelle. Tuolle reissulle jäi kavereita, mutta itse Wäkä selvisi tuosta keikasta naarmuuntumatta. "Kypärä oli turkin hyvä varuste", totesi Wäkä ja siirtyi seuraavaan juttuun.

Syyskuun ensimmäinen sunnuntai soi syvässä bluesissa. Ei auta kuin toivoa, että seuraava olisi parempi. Uskon, että niin Wäkä olisi tehnyt.