September blues

Vuosi on ympyrä ja kesän jälkeen tulee aina seuraavana vuonna uusi. Silti ainakin minä haistan syksyssä haikeutta ja luopumista jostain. Se ei ole välttämättä surullista, mutta kuitenkin: puitu vilja tuoksuu kuivurissa, tyhjä rantalentiskenttä eikä enää pelejä tälle kesälle, koleat mutta vielä aurinkoiset kelit. Loka-marraskuussa voidaan olla rehellisesti mörköjä, joulukuu katkaisee pimeän, tammikuussa on jo uusi vuosi. Onko tämä sitten sisäänrakennettua kaikilla, vai vain osalla ihmisistä? Rakas mummuni ainakin oli samoissa fiiliksissä tässä kuin minäkin. Keväällä, kun päivät alkoivat pidentyä, oli jo ansaittu toivo uudesta kesästä.
Syksy on silti hieno vuodenaika, en minä sitä. Silloin sisällä soi blues, mikä ei sekään ole huono asia. Kuka jaksaisi kuunnella koko ajan punkkia tai joululauluja?

Syyskuun eka sunnuntai sai haikeutensa päälle valitettavia suru-uutisia. Synnyinkaupungissani ammuttiin teloitustyyliin tuttu mies ja tapahtumaa joutui todistamaan omakin läheinen. Oma järki ei riitä ymmärtämään tällaista, toivottavasti jonkun muun riittää. Sanomattakin on selvää, että kenellekään ei ole sitä oikeutta annettu, että voisi toiselta käydä hengen ottamassa.

Toinen, eri tavalla surullinen uutinen tuli samana päivänä. Varmasti vanhin ystäväni, 96-vuotias Wäkä lähti autuaammille kauravainioille. Odotti kuitenkin ensin puinnit loppuun, vanha maajussi.
Wäkä oli mahtava tyyppi, joka ei yrittänyt opettaa, mutta opetti paljon. Nostan Wäkän samaan sarjaan Dalai Laman kanssa, ylikin. Parit sodat, haavoittumisen, työntäyteisen elämän ja enemmän kuin kukaan koskaan tuntemani, kokenut Wäkä ei tahtonut kenelläkään kuin pelkkää hyvää eikä ollut juuri koskaan katkera, vaikka jostain olisi voinut olla.
Juuri koskaan katkera, koska yhden kerran muistan. Kun menimme Wäkän kanssa tarkastelemaan tämän äidin synnyinkodin tonttia, huomasimme, että tontin rakennelmat oli revitty pois. Paikalla oli pelkkää maata ja kivikasoja. Silloin Wäkä suuttui ja kirosi.

Vuosi on ympyrä, mutta aika on jana. Kesä tulee uudelleen, mutta ammuttu mies ja Wäkä eivät. Tosiasiat ovat kylmiä ja ikäviä kuin syyskuiset yöt.

Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella?
Surra? Tietenkin.
Kunnioittaa. Totta kai.
Muistella. Ehdottomasti.

Kyynistyä?

Palaan Wäkään.

Haastattelin muutama vuosi sitten Wäkää sotajutuista ja tuli puhe "väkivaltaisesta tiedustelusta" vihollisen puolelle. Tuolle reissulle jäi kavereita, mutta itse Wäkä selvisi tuosta keikasta naarmuuntumatta. "Kypärä oli turkin hyvä varuste", totesi Wäkä ja siirtyi seuraavaan juttuun.

Syyskuun ensimmäinen sunnuntai soi syvässä bluesissa. Ei auta kuin toivoa, että seuraava olisi parempi. Uskon, että niin Wäkä olisi tehnyt.