Vesku Loiri vetää syviä henkosia ja laulaa luupilla dvd-valikosta. Masa hinkkaa pipo päässä, aivan liian vähän viime aikoina nukkuneena, meidän DVD:n valikoita.
Kello on 2.30 yöllä. Katottiin juuri dvd:ltä testinä Pelipäivä - ja sehän toimi!
Vielä pitäis saada matsku muutettua oikeaan muotoon, laitettua tekstitykset kuntoon, lähetettyä matsku DVD-firmaan...ja ysiltä ois hyvä olla töissä.
Vielä homma ei ole ohi, mutta silti tässä odotellessa matskun latautumista voi miettiä parilla lauseella prokkista.
Äärimmäisen opettavaa. Yllättävän aikaavievää. Välillä raivostuttavaa, toisinaan mahtavaa.
Ihan tarkkaan en pysty paikantamaan, minä päivänä projekti alkoi, mutta ainakin 30. joulukuuta 2010 olen laittanut aiheesta sähköpostia. Veikkaisin, että idea on syntynyt päivän-pari aiemmin.
Kohta on vuosi täynnä.
Olishan tälläkin ajalla voinut tehdä vaikka mitä muuta.
Onneks en tehnyt.
Vesku Loirin luuppi on muuten parasta taustamusiikkia 2.30.
Juuri nyt homma skulaa ja Masa huusi koneelta "Jes".
Toivotaan, että kaikki menee hyvin.
rok!
torstai 15. joulukuuta 2011
tiistai 13. joulukuuta 2011
tiistai 6. joulukuuta 2011
Onnittelulaulu.
Heh. Sanon tuolla, että tätä esitystä ei ole harjoiteltu. Tahtoisin jälkeenpäin lisätä, että sen kyllä huomaa.
Eli improvisoitu osoitus siitä, että Suomessa on sanan- ja laulunvapaus :)
Hyvä Suomi.
Eli improvisoitu osoitus siitä, että Suomessa on sanan- ja laulunvapaus :)
Hyvä Suomi.
tiistai 8. marraskuuta 2011
Synttärit
Tänään oli Maran synttärit ja mä unohdin ne ennenku se itte sano.
Mutta tein sille biisin.
Maran synttärit
Mutta tein sille biisin.
Maran synttärit
maanantai 24. lokakuuta 2011
Tiedote
Epävirallisten tietojen mukaan KaMa-dokumentti on valmistumassa jossain vaiheessa. Ainakin viime viikonloppuna dokumenttielokuvaa nähtiin tehtävän.
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Sunnuntai
Mitä tehdä, kun olet sunnuntaiaamuna klo 11 Kampissa hikisenä, krapulaisena ja väsyneenä, selässä painava rinkka ja edessä bussi Konalan kotikoloon?
Dumppaa bussi ja mene lähijunalla Tikkurilaan tädin perheen luokse kylään.
Ole tervetullut.
Saa aamupalaa.
Pääse saunaan.
Saa ruokaa (chili con carne, mmmm).
Lue hesari.
Ota tupluurit.
Juttele mukavia.
Saa jälkiruokaa (raparperipiirakkaa, mmm).
Saa kyyti Konalan kotikoloon.
Great success :)
Dumppaa bussi ja mene lähijunalla Tikkurilaan tädin perheen luokse kylään.
Ole tervetullut.
Saa aamupalaa.
Pääse saunaan.
Saa ruokaa (chili con carne, mmmm).
Lue hesari.
Ota tupluurit.
Juttele mukavia.
Saa jälkiruokaa (raparperipiirakkaa, mmm).
Saa kyyti Konalan kotikoloon.
Great success :)
torstai 13. lokakuuta 2011
Valitse puolesi
Uni ei tullut, joten nousin syömään.
Hapankorppu suussa piipahtaminen ystäväni T:n omaani tällä hetkellä aktiivisemmassa blogissa sai aikaan inspiraation kirjoittaa muutama rivi itsekin.
Juuri nyt olen muutaman päivän syyslomalla ja voi jo vähän arvioida, miten käsikirjoittajanelämä Helsingissä on sujunut. Päällimmäisenä muistikuvana syksystä tähän mennessä on työnteko ja inspiraatio. On ollut rohkaisevaa huomata, että töihin on ollut kiva lähteä eikä sieltä ole ollut kiire pois sen takia, että homma ei kiinnostaisi. Se on voimavara, jonka päälle uskaltaa alkaa rakentaa ammatti-identiteettiä. Sillä ammattilaisia tässä ollaan, mitä se sitten tarkoittaakaan? Ainakin sitä, että viime vuonna tähän aikaan kirjoitin opintotuen varassa, nyt saan kirjoittamisesta palkkaa. Raha ei tietenkään ole ainoa mittari, mutta se kuitenkin mahdollistaa sen, että työksi ei tarvitse tehdä jotain muuta, jotta voisi harrastaa kirjoittamista. Toki sitä tulee myös "harrastettua".
Hmm, missä menee harrastamisen ja työnteon raja? Dokkariprojektimme Masan kanssa voi laskea harrastukseksi, koska teemme sitä vapaa-ajallamme ja käytännössä ilman palkkaa. Mutta samalla teemme sitä, jos ei vielä täysammattilaisen taidolla niin ainakin intohimolla.
Kiipeily ja kitaransoitto ovat harrastuksiani. Samoin blogin kirjoittaminen. Pöytälaatikossa olevat leffakäsikirjoitukset ja ideat, jotka eivät leipätyön miinuspuolena juuri etene, lasken työksi. Tuntuu samaan aikaan pelottavalta ja innostavalta, että nyt ihan oikeasti olen siinä tilanteessa, että pitää valita puolensa ja päättää, mitä tekee tosissaan ja mitä harrastuksena. Totta kai päätin jo käsiskouluun päästessäni, että opettelen alasta niin paljon kuin mahdollista ja tulen siinä hyväksi, mutta siinä vaiheessa edessä ei ole kuin tavoitteita ja toiveita ja perhanasti opintoviikkoja, opeteltavaa, luettavaa, katsottavaa ja kirjoitettavaa.
Hassua, että opiskeluaikana valitsemaansa aihetta voi kuitenkin tavallaan vielä harrastaa. Ei olla vielä vastuussa kuin itselleen, mitään ei ole lyöty lukkoon. Vasta nyt pitää tehdä päätöksiä. Millainen kirjoittaja minä haluan olla? Mitä haluan kirjoittaa? Mistä haluan muille kertoa? Miten tasapainotan omat projektit ja muut työt?
Vieläkin on nälkä. Se on hyvä, nälkää pitää olla. Pohdinta jatkukoon, ei siitä kuitenkaan koskaan valmista tule. Ainoa asia, minkä varmasti tiedän on se, että maailma on täynnä tarinoita ja minä haluan kertoa niistä muutaman.
Minä haen hapankorpun.
Hapankorppu suussa piipahtaminen ystäväni T:n omaani tällä hetkellä aktiivisemmassa blogissa sai aikaan inspiraation kirjoittaa muutama rivi itsekin.
Juuri nyt olen muutaman päivän syyslomalla ja voi jo vähän arvioida, miten käsikirjoittajanelämä Helsingissä on sujunut. Päällimmäisenä muistikuvana syksystä tähän mennessä on työnteko ja inspiraatio. On ollut rohkaisevaa huomata, että töihin on ollut kiva lähteä eikä sieltä ole ollut kiire pois sen takia, että homma ei kiinnostaisi. Se on voimavara, jonka päälle uskaltaa alkaa rakentaa ammatti-identiteettiä. Sillä ammattilaisia tässä ollaan, mitä se sitten tarkoittaakaan? Ainakin sitä, että viime vuonna tähän aikaan kirjoitin opintotuen varassa, nyt saan kirjoittamisesta palkkaa. Raha ei tietenkään ole ainoa mittari, mutta se kuitenkin mahdollistaa sen, että työksi ei tarvitse tehdä jotain muuta, jotta voisi harrastaa kirjoittamista. Toki sitä tulee myös "harrastettua".
Hmm, missä menee harrastamisen ja työnteon raja? Dokkariprojektimme Masan kanssa voi laskea harrastukseksi, koska teemme sitä vapaa-ajallamme ja käytännössä ilman palkkaa. Mutta samalla teemme sitä, jos ei vielä täysammattilaisen taidolla niin ainakin intohimolla.
Kiipeily ja kitaransoitto ovat harrastuksiani. Samoin blogin kirjoittaminen. Pöytälaatikossa olevat leffakäsikirjoitukset ja ideat, jotka eivät leipätyön miinuspuolena juuri etene, lasken työksi. Tuntuu samaan aikaan pelottavalta ja innostavalta, että nyt ihan oikeasti olen siinä tilanteessa, että pitää valita puolensa ja päättää, mitä tekee tosissaan ja mitä harrastuksena. Totta kai päätin jo käsiskouluun päästessäni, että opettelen alasta niin paljon kuin mahdollista ja tulen siinä hyväksi, mutta siinä vaiheessa edessä ei ole kuin tavoitteita ja toiveita ja perhanasti opintoviikkoja, opeteltavaa, luettavaa, katsottavaa ja kirjoitettavaa.
Hassua, että opiskeluaikana valitsemaansa aihetta voi kuitenkin tavallaan vielä harrastaa. Ei olla vielä vastuussa kuin itselleen, mitään ei ole lyöty lukkoon. Vasta nyt pitää tehdä päätöksiä. Millainen kirjoittaja minä haluan olla? Mitä haluan kirjoittaa? Mistä haluan muille kertoa? Miten tasapainotan omat projektit ja muut työt?
Vieläkin on nälkä. Se on hyvä, nälkää pitää olla. Pohdinta jatkukoon, ei siitä kuitenkaan koskaan valmista tule. Ainoa asia, minkä varmasti tiedän on se, että maailma on täynnä tarinoita ja minä haluan kertoa niistä muutaman.
Minä haen hapankorpun.
maanantai 26. syyskuuta 2011
Feel bad. Never too bad.
Es is gut, es ist schön!
On se vaan ihmeellistä, miten jokin numerosarja voi saada oman pään asettamaan tavoitteita omalle kropalle (ja päälle) ja suunnittelemaan palan elämäänsä sen ympärille. Joskus vuonna 2006 päätin harjoitella ja osallistua Tukholman maratonille (2007) ja juosta alle 3 tuntia ja 30 minuuttia. Treenasin tosissani ja hoidin valmistautumisen niin kuin piti. No, otin myös flunssan loppumetreillä ja sain kisakeliksi reippaan 30 astetta plussaa. Kunto oli kohdillaan, mutta loppua kohden tahti hidastui ja aika painui 3.40:n paikkeille. En osannut nauttia tuloksesta ja kokemuksesta, vaikka radan varrella oli mahtava kannustus ja olin rääkännyt itseni loppuun saakka.
Piti mennä kokeilemaan uudelleen, mutta into jotenkin lopahti.
Kunnes viime vuoden lopulla Santtu hullutti lähtemään Berliinin maratonille. Hetken sitä pohdin, koska tiesin sen rajoittavan treeneineen kaikkea muuta toimintaa. Mutta tammikuussa maksoin osallistumismaksun. Silloin päässä kilahti ja tavoite siirtyi kertaheitolla syyskuun lopulle ja Berliiniin. Tällä kertaa päätin aloittaa treenauksen myöhemmin kuin edelliskerralla ja ohjelman mukainen lenkkiseko alkoi kesäkuussa, alppivaelluksen jälkeen. Kesällä vedin itseni hellekelien pitkillä lenkeillä pieneen ylikuntoon, sitten vähensin kilometrejä ja vauhtia ja pääsin oikealle tielle. Syksyn juoksin sinnikkäästi, vaikka homma alkoi puuduttaa. Viimeiset pari viikkoa aloin jo odotella tapahtumaa, jotta saisi sen alta pois ja jotta pääsisi kokeilemaan, missä mennään. Berliinin nopea rata ja viileämpi keli antoivat aihetta positiivisuuteen, vaikka uskonkin kunnon olleen kovempi vuonna 2007.
No, hyppy Berliiniin. Matkalla saatiin reissukaveri Santun kanssa monet naurut, mutta erityisesti hymyilyttämään pisti halpismajoituksemme, jossa oli lämpöä n. 16 astetta. Muutenkin kun ollaan flunssakaudella liikkeellä ja pelätään pöpöä niin tuo ei ole ihan eka asia, mitä haluaisi. Onneksi löydettiin joku kaasulämminit, millä pattereihin sai pöhinää. Mutta vikan yön ennen kisaa nukuin pipo päässä.
Aamupalalla lämpiävän patterin vieressä n. klo 06.40.
Seuraavaksi jotain ajatuksia ja muistikuvia kilpailun ajalta:
0km: hyvä fiilis, porukkaa se vajaa 50 000 juoksemassa ja aivan järjetön määrä radan varrella seuraamassa. Rokki soi, juontaja esittelee Gebrselassie, Makaun, Radcliffen ja muut kärkipään menijät. Lämpöä kymmenisen astetta. Pääsis jo juoksemaan!
Pam!
1km: Lähden 3.30-vauhtia pitävän jäniksen kanssa samaa matkaa. Näen Santun ja tsempataan vielä nopeasti toisemme.
5km: upea fiilis. Bändejä ja rummuttajia tien varsilla ja koko ajan kovaa kannustusta. Porukka on vielä tosi tiivis. Saa varoa, ettei kaadu tai kaada toista. Pysyn tiukasti jäniksen jäljissä. Eka energiajuomapiste tulee näillä paikkeilla, taktiikkana on ottaa joka pisteellä nestettä. Syke on jo päälle 170. Onkohan liikaa? No, hyvältä tuntuu ja jäniksen vauhdissa pysyminen on ainoa vaihtoehto.
9km: Juomapisteen jälkeen huomaan olevani jänisten edellä. Päätän kiristää ihan pikkuisen vauhtia ja pelata aikaa vikojen kilometrien piiputusta varten. Järkeilen päässäni mantraa, jota voin loppuvaiheessa käyttää. "Feel good. Never too good" "Feel bad. Never too bad". Syke siinä 170 hujakoilla. Hyvältä tuntuu.
15km: En oikeastaan muista muuta kuin että hyvä fiilis. Ei hierrä, ei pistä. Tähän asti olen nauttinut ja ainoa huoli on korkea syke. Yritän malttaa. Vielä yli puolikas jäljellä.
21,1km: Puolikas takana, voimia jäljellä. Aikaa mennyt oman kellon mukaan n. 1.44.40 eli aikataulussa ollaan. Vähän ahdistaa se, että yhtään ei saisi himmata.
25km: syke nousee lähemmäs 180 ja vaikka olo on ihan ookoo, alkaa jo vähän tuntua. Tiedän, että 27 kilsan kohdalla saa energiageeliä ja pidän sitä välietappina. On jo aika kuuma, päälle 20 astetta.
28km: geeli vedetty vedellä alas, takana 2/3. Ihan tarkkaan en muista, mutta olisinko ollut 40 sekkaa edellä, poislukien se extra 200 metriä. Laskeskelin, että jos 35 kilometriin pystyn pitämään tätä vauhtia niin sitten voi vähän hiipuakin, kunhan vikan kilsan vetää lujaa.
32km: Nyt alkaa tuntua vaikeammalta. Ei niin pahalta kuin Tukholmassa, jossa alkoi tosi tuska. Mutta huomaan katsovani kelloa joka kilsapaalun kohdalla ja toivon, että vauhti ei ole hidastanut. Se ei hidastu kuin kerran, muuten olen sen 40+- muutama sekunti edellä.
35km: olen aikataulussa, mutta paukkuja ei tunnu olevan yhtään ylimääräistä. On se vaihe, kun miettii, miksi helvetissä tänne täytyi lähteä. Matka ei ole kuin Saarijoelle ja takaisin, mutta se tuntuu kovin pitkältä. Varvas hierää vähän, mutta sen kanssa pärjää.
38km: En paljon muista, mutta hyvältä ei tunnu. Kilometri kerrallaan, vaikka sekin tuntuu liian pitkältä. Jänikset takana saavuttavat ilmapalloineen. Vauhti siis hidastuu? Feel bad. Not too bad. Feel bad. Not too bad. Yritän lisätä vauhtia ja kroppa ihmettelee, mutta suostuu. Sykkeen ei ole enää väliä, nouskoon.
39km: ai saakeli.
Nää on mun teipit.
40km: lopu, lopu. Juokse. Vielä vähän. Kohta saa himmata. Jotenkin se lohduttaa, että on varaa himmata viimeisellä kilometrillä. Loppukiri ei ole suunnitelmissa, koska en jaksa.
41km: Noin 6 minuuttia aikaa ja reilu kilsa jäljellä. Jes! Tää onnistuu. En himmaa, vaan yritän pitää vauhdin ja haaveilen huippuajasta. Menee alle 3.29! Brandenburgin aukio on täynnä ihmisiä. Huumaava kannustus. Ei oikein tajua siitä enää mitään. Mutta loppukiri on onnistunut, ohittelen porukkaa ja siitä tulee virtaa. Menen portista läpi, se oli siinä.
42km: Tulen portista läpi. Se ei olekaan siinä? Yksi juoksija jo pysähtyy, mutta muut sata jatkavat. Ah, se vika 200 unohtui taas. Voimia ei ole jäljellä enää metriäkään, mutta pakko on painaa. Kelloa on pakko katsoa koko ajan. Pelottaa, että aika loppuu kesken. Ei lopu! Lopulta sitä jää oman kellon mukaan parikymmentä sekuntia (virallisen ajan mukaan puolisen minuuttia).
42,2: heikottaa, ei ole hyvä olo. On parempi olo kuin ehkä koskaan ennen. En liioittele tai hehkuta turhaan. Tuntuu niin mahtavalta. Feel good. Never too good!
ilta: lasketaan tappiot: puo hitsannut kiinni, ostetaan vaseliini. Varpaat tuusana, mitä uutta? Etureidet sellaisessa juntturassa, että kävelemisestä ei oikein tule mitään. Silti vaan hymyilyttää. On se vaan. On tämä vaan :)
Kaloreita muuten paloi päälle 4000, eiku tankkaamaan. Montakos kaljaa ja wingsiä se tekeekään?
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
Tankki täyteen.
Nyt aletaan olla äärellä.
Tämän ja seuraavien päivien tehtävä on selkeä: hiilareita ja hookaksoota pesään! Juoda pitäis vissiin ainakin nelisen litraa ja karkkia ja pastaa saa mussuttaa huoletta. Varastot pitäis saada täyteen, jotta sunnuntaina on mitä kuluttaa.
Unta pitäisi myös vissiin saada. Sen kanssa on vähän vaikeampaa. Konalassa kun ei uni niin hyvin tartu. Varmaan johtuu työstä, sillä päivät on aika kiireisiä ja varsinkin nyt kun oot yrittänyt tehä itelleni töistä vapaata viikonloppua niin kroppa ja pää pyörii vielä aika kovillöa kierroksilla silloin kun pitäisi mennä nukkumaan. Kun kuulee hesarinjakajan tiputtavan lehden yökolmelta ja tajuaa, että ei ole vielä kunnolla nukahtanut, saattaa jopa kismittää.
Onneksi tässä pystyy pikkusen säätelemään tuota heräämisaikaansa, paitsi sitten maratonaamuna. Silloin pitäisi heräillä tankkaamaan ennen aamuseiskaa, sillä juoksu on jo aamuysiltä, mikä on mun makuun vähän turhan aikainen. Eelin pitäisi olla aurinkoinen ja pariakymppiä ja radan nopea, joten mikäs siinä. Terveenä pysytään ja hyvin menee, eikös jee?
Huomenna vielä kova duunipäivä päivätöissä ja dokkarin parissaa ja sitten toivottavasti neljän päivän urheilureissulle ilman läppäriä.
Tämän ja seuraavien päivien tehtävä on selkeä: hiilareita ja hookaksoota pesään! Juoda pitäis vissiin ainakin nelisen litraa ja karkkia ja pastaa saa mussuttaa huoletta. Varastot pitäis saada täyteen, jotta sunnuntaina on mitä kuluttaa.
Unta pitäisi myös vissiin saada. Sen kanssa on vähän vaikeampaa. Konalassa kun ei uni niin hyvin tartu. Varmaan johtuu työstä, sillä päivät on aika kiireisiä ja varsinkin nyt kun oot yrittänyt tehä itelleni töistä vapaata viikonloppua niin kroppa ja pää pyörii vielä aika kovillöa kierroksilla silloin kun pitäisi mennä nukkumaan. Kun kuulee hesarinjakajan tiputtavan lehden yökolmelta ja tajuaa, että ei ole vielä kunnolla nukahtanut, saattaa jopa kismittää.
Onneksi tässä pystyy pikkusen säätelemään tuota heräämisaikaansa, paitsi sitten maratonaamuna. Silloin pitäisi heräillä tankkaamaan ennen aamuseiskaa, sillä juoksu on jo aamuysiltä, mikä on mun makuun vähän turhan aikainen. Eelin pitäisi olla aurinkoinen ja pariakymppiä ja radan nopea, joten mikäs siinä. Terveenä pysytään ja hyvin menee, eikös jee?
Huomenna vielä kova duunipäivä päivätöissä ja dokkarin parissaa ja sitten toivottavasti neljän päivän urheilureissulle ilman läppäriä.
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Berlin, schon sehen wir.
Es ist nur zwei Wochen bis Berlin Marathon. Ich bin ganz arglos sogar du kannst immer zu zufrieden sein, wann es zu 42,195 Kilometer laufen kommt.
Juu eli vika pidempi maratoonireenilenkki (2h, n. 20km) vedetty ja nyt alkaa kahden viikon herkistely- ja tankkausvaihe. Koitin pitää sykkeen suhteellisen alhaalla ja tuntui hyvältä. Tällä viikolla vielä vedin ovempaakin vauhtia, mutta nyt juoksureeni on aika lailla tehty. Ensi viikolla vielä kevyitä kymppejä ja vikalla viikolla ehkä yksi 10-12 kilometrinen ja yks vitonen.
Kaikki on mennyt valmistautumisen ja reenaamisen osalta mukavasti. Tietenkin näin flunssakaudella jännittää, ettei vain tauti tartu, mutta yritän olla stressaamatta. 2007 Tukholmaan mennessä vedin kisaviikolla troppia ja mietin, voinko lähteä ollenkaan, kun flunssa oli päällä. Se sitten tulee jos tulee ja sitten kirotaan.
Nuo sykkeet myös vähän mietityttävät. Kun olen juossut maratontavoitevauhtia niin syke nousee pidemmällä lenkillä 170:n. Se on vielä ihan ookoo, koska meno ei tunnu kovin pahalta, mutta jos tuolla sykkeellä ja korkeammallakin pitäisi pystyä painamaan vikat 20 kilsaa niin voi olla hurjaa.
No, ei se kivaa tuu olemaan. Ja se tulee olemaan kivaa.
Alles gut im Moment. Wir sehen.
Juu eli vika pidempi maratoonireenilenkki (2h, n. 20km) vedetty ja nyt alkaa kahden viikon herkistely- ja tankkausvaihe. Koitin pitää sykkeen suhteellisen alhaalla ja tuntui hyvältä. Tällä viikolla vielä vedin ovempaakin vauhtia, mutta nyt juoksureeni on aika lailla tehty. Ensi viikolla vielä kevyitä kymppejä ja vikalla viikolla ehkä yksi 10-12 kilometrinen ja yks vitonen.
Kaikki on mennyt valmistautumisen ja reenaamisen osalta mukavasti. Tietenkin näin flunssakaudella jännittää, ettei vain tauti tartu, mutta yritän olla stressaamatta. 2007 Tukholmaan mennessä vedin kisaviikolla troppia ja mietin, voinko lähteä ollenkaan, kun flunssa oli päällä. Se sitten tulee jos tulee ja sitten kirotaan.
Nuo sykkeet myös vähän mietityttävät. Kun olen juossut maratontavoitevauhtia niin syke nousee pidemmällä lenkillä 170:n. Se on vielä ihan ookoo, koska meno ei tunnu kovin pahalta, mutta jos tuolla sykkeellä ja korkeammallakin pitäisi pystyä painamaan vikat 20 kilsaa niin voi olla hurjaa.
No, ei se kivaa tuu olemaan. Ja se tulee olemaan kivaa.
Alles gut im Moment. Wir sehen.
sunnuntai 4. syyskuuta 2011
September blues
Vuosi on ympyrä ja kesän jälkeen tulee aina seuraavana vuonna uusi. Silti ainakin minä haistan syksyssä haikeutta ja luopumista jostain. Se ei ole välttämättä surullista, mutta kuitenkin: puitu vilja tuoksuu kuivurissa, tyhjä rantalentiskenttä eikä enää pelejä tälle kesälle, koleat mutta vielä aurinkoiset kelit. Loka-marraskuussa voidaan olla rehellisesti mörköjä, joulukuu katkaisee pimeän, tammikuussa on jo uusi vuosi. Onko tämä sitten sisäänrakennettua kaikilla, vai vain osalla ihmisistä? Rakas mummuni ainakin oli samoissa fiiliksissä tässä kuin minäkin. Keväällä, kun päivät alkoivat pidentyä, oli jo ansaittu toivo uudesta kesästä.
Syksy on silti hieno vuodenaika, en minä sitä. Silloin sisällä soi blues, mikä ei sekään ole huono asia. Kuka jaksaisi kuunnella koko ajan punkkia tai joululauluja?
Syyskuun eka sunnuntai sai haikeutensa päälle valitettavia suru-uutisia. Synnyinkaupungissani ammuttiin teloitustyyliin tuttu mies ja tapahtumaa joutui todistamaan omakin läheinen. Oma järki ei riitä ymmärtämään tällaista, toivottavasti jonkun muun riittää. Sanomattakin on selvää, että kenellekään ei ole sitä oikeutta annettu, että voisi toiselta käydä hengen ottamassa.
Toinen, eri tavalla surullinen uutinen tuli samana päivänä. Varmasti vanhin ystäväni, 96-vuotias Wäkä lähti autuaammille kauravainioille. Odotti kuitenkin ensin puinnit loppuun, vanha maajussi.
Wäkä oli mahtava tyyppi, joka ei yrittänyt opettaa, mutta opetti paljon. Nostan Wäkän samaan sarjaan Dalai Laman kanssa, ylikin. Parit sodat, haavoittumisen, työntäyteisen elämän ja enemmän kuin kukaan koskaan tuntemani, kokenut Wäkä ei tahtonut kenelläkään kuin pelkkää hyvää eikä ollut juuri koskaan katkera, vaikka jostain olisi voinut olla.
Juuri koskaan katkera, koska yhden kerran muistan. Kun menimme Wäkän kanssa tarkastelemaan tämän äidin synnyinkodin tonttia, huomasimme, että tontin rakennelmat oli revitty pois. Paikalla oli pelkkää maata ja kivikasoja. Silloin Wäkä suuttui ja kirosi.
Vuosi on ympyrä, mutta aika on jana. Kesä tulee uudelleen, mutta ammuttu mies ja Wäkä eivät. Tosiasiat ovat kylmiä ja ikäviä kuin syyskuiset yöt.
Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella?
Surra? Tietenkin.
Kunnioittaa. Totta kai.
Muistella. Ehdottomasti.
Kyynistyä?
Palaan Wäkään.
Haastattelin muutama vuosi sitten Wäkää sotajutuista ja tuli puhe "väkivaltaisesta tiedustelusta" vihollisen puolelle. Tuolle reissulle jäi kavereita, mutta itse Wäkä selvisi tuosta keikasta naarmuuntumatta. "Kypärä oli turkin hyvä varuste", totesi Wäkä ja siirtyi seuraavaan juttuun.
Syyskuun ensimmäinen sunnuntai soi syvässä bluesissa. Ei auta kuin toivoa, että seuraava olisi parempi. Uskon, että niin Wäkä olisi tehnyt.
Syksy on silti hieno vuodenaika, en minä sitä. Silloin sisällä soi blues, mikä ei sekään ole huono asia. Kuka jaksaisi kuunnella koko ajan punkkia tai joululauluja?
Syyskuun eka sunnuntai sai haikeutensa päälle valitettavia suru-uutisia. Synnyinkaupungissani ammuttiin teloitustyyliin tuttu mies ja tapahtumaa joutui todistamaan omakin läheinen. Oma järki ei riitä ymmärtämään tällaista, toivottavasti jonkun muun riittää. Sanomattakin on selvää, että kenellekään ei ole sitä oikeutta annettu, että voisi toiselta käydä hengen ottamassa.
Toinen, eri tavalla surullinen uutinen tuli samana päivänä. Varmasti vanhin ystäväni, 96-vuotias Wäkä lähti autuaammille kauravainioille. Odotti kuitenkin ensin puinnit loppuun, vanha maajussi.
Wäkä oli mahtava tyyppi, joka ei yrittänyt opettaa, mutta opetti paljon. Nostan Wäkän samaan sarjaan Dalai Laman kanssa, ylikin. Parit sodat, haavoittumisen, työntäyteisen elämän ja enemmän kuin kukaan koskaan tuntemani, kokenut Wäkä ei tahtonut kenelläkään kuin pelkkää hyvää eikä ollut juuri koskaan katkera, vaikka jostain olisi voinut olla.
Juuri koskaan katkera, koska yhden kerran muistan. Kun menimme Wäkän kanssa tarkastelemaan tämän äidin synnyinkodin tonttia, huomasimme, että tontin rakennelmat oli revitty pois. Paikalla oli pelkkää maata ja kivikasoja. Silloin Wäkä suuttui ja kirosi.
Vuosi on ympyrä, mutta aika on jana. Kesä tulee uudelleen, mutta ammuttu mies ja Wäkä eivät. Tosiasiat ovat kylmiä ja ikäviä kuin syyskuiset yöt.
Mitä tästä kaikesta sitten pitäisi ajatella?
Surra? Tietenkin.
Kunnioittaa. Totta kai.
Muistella. Ehdottomasti.
Kyynistyä?
Palaan Wäkään.
Haastattelin muutama vuosi sitten Wäkää sotajutuista ja tuli puhe "väkivaltaisesta tiedustelusta" vihollisen puolelle. Tuolle reissulle jäi kavereita, mutta itse Wäkä selvisi tuosta keikasta naarmuuntumatta. "Kypärä oli turkin hyvä varuste", totesi Wäkä ja siirtyi seuraavaan juttuun.
Syyskuun ensimmäinen sunnuntai soi syvässä bluesissa. Ei auta kuin toivoa, että seuraava olisi parempi. Uskon, että niin Wäkä olisi tehnyt.
maanantai 29. elokuuta 2011
33
Maratoniin on aikaa 4 viikkoa ja elokuun vikalle viikonlopulle päätin ehdottaa sedälleni pitkää yhteislenkkiä. Lenkki osui hyvään saumaan, varsinkin kun sille tuli suunnitellun 25 kilometrin sijaan pituutta 33 kilsaa.
Lähdimme vetämään Hämeenkankaan maastoja, mutta jossain vaiheessa otimme sedällenikin tuntemattoman tien. 15-16 kilometrin kohdalla näimme tuttuja Mertiörannan maisemia, mutta ne olivat aivan väärässä paikassa! Nopea laskutoimitus paljasti, että lenkille tulisi pituutta lahdeksan kilometriä aiottua enemmän.
Hetken mietitytti, mutta ilman sen suurempia neuvotteluita päätimme juosta koko lenkin.
Oma syke nousi puolimatkassa päälle 160:n ja loppuvaiheessa yli 170:n (keskisyke 165) ja piikkinä taisi olla 180. Vähän väliä koitettiin himmata napsun verran, jotta noutaja ei tulisi meikäläisen liian kovan sykkeen vuoksi, mutta ei vauhti juuri hidastunut.
Lenkki oli kova, mutta sujui silti yllättävän helposti eikä missään vaiheessa ollut tarvetta merkittävästi hidastaa maratonvauhtitavoitteesta. Nyt kun vielä menisi se 9 kilometriä enemmän samaa vauhtia niin olisin todella tyytyväinen.
Havaintoja:
Syke nousee kaveria korkeammalle, mutta toisaalta pystyn vetämään korkealla sykkeellä melko hyvin. 170 on vielä ihan ok, mutta 175 liikaa. Mielellään syke saisi olla alle 170 viimeiselle kympille.
Rakkoja tuli isovarpaisiin ja pariin pikkuvarpaaseen.
Viileällä kelillä en tarvitse hirveästi juomaa. Nyt meni n. litra. Ehkä rheilujuoma 10 km välein voisi olla kovasana. Ja 10 km välein sitten vettä niin, että 5 km välein juotavaa.
Polviin otti vähän, mutta ei juuri lenkin aikana, enemmän jälkeenpäin.
Nyt vielä pari suhteellisen kovaa reeniviikkoa ja sitten alkaa herkistely ja tankkaus.
Lähdimme vetämään Hämeenkankaan maastoja, mutta jossain vaiheessa otimme sedällenikin tuntemattoman tien. 15-16 kilometrin kohdalla näimme tuttuja Mertiörannan maisemia, mutta ne olivat aivan väärässä paikassa! Nopea laskutoimitus paljasti, että lenkille tulisi pituutta lahdeksan kilometriä aiottua enemmän.
Hetken mietitytti, mutta ilman sen suurempia neuvotteluita päätimme juosta koko lenkin.
Oma syke nousi puolimatkassa päälle 160:n ja loppuvaiheessa yli 170:n (keskisyke 165) ja piikkinä taisi olla 180. Vähän väliä koitettiin himmata napsun verran, jotta noutaja ei tulisi meikäläisen liian kovan sykkeen vuoksi, mutta ei vauhti juuri hidastunut.
Lenkki oli kova, mutta sujui silti yllättävän helposti eikä missään vaiheessa ollut tarvetta merkittävästi hidastaa maratonvauhtitavoitteesta. Nyt kun vielä menisi se 9 kilometriä enemmän samaa vauhtia niin olisin todella tyytyväinen.
Havaintoja:
Syke nousee kaveria korkeammalle, mutta toisaalta pystyn vetämään korkealla sykkeellä melko hyvin. 170 on vielä ihan ok, mutta 175 liikaa. Mielellään syke saisi olla alle 170 viimeiselle kympille.
Rakkoja tuli isovarpaisiin ja pariin pikkuvarpaaseen.
Viileällä kelillä en tarvitse hirveästi juomaa. Nyt meni n. litra. Ehkä rheilujuoma 10 km välein voisi olla kovasana. Ja 10 km välein sitten vettä niin, että 5 km välein juotavaa.
Polviin otti vähän, mutta ei juuri lenkin aikana, enemmän jälkeenpäin.
Nyt vielä pari suhteellisen kovaa reeniviikkoa ja sitten alkaa herkistely ja tankkaus.
tiistai 23. elokuuta 2011
Uusia tuulia
Kesä meni ja hyvin menikin. Nyt on valmistuttu ja muutettu ja tehdään töitä. Reilun viikon nurkissapyörimisen jälkeen sain oman vuokrakämpän ja muutama päivä sitten sain viimeisetkin velipojan nurkissa pyörineet kamani tänne. Yllättävän nopeasti luukku on alkanut tuntua omalta ja rytmi työn ja harrastusten välillä on alkanut loksahdella paikalleen. Vielä kun ehtisi olemaan myös Tampereelle jääneen Jaanan kanssa ja näkemään muitakin kuin pk-seudun kavereita niin kaikki ainekset hyvään syksyyn olis olemassa.
Oltiin viime viikonloppuna parin velipojan ja pikkuserkun kanssa kuuntelemassa Dalai Lamaa Espoossa. Mukaviahan se jutteli. Aika peruskauraa myötätunnosta ja lämminsydämisyydetä, mutta mikä loppujen lopuksi taisi tehdä äijästä ja sen esityksestä vaikuttavan, oli se yksinkertaisuus. Ei mitään kalvosulkeisia tai monimutkaisia valmennusohjelmia parempaan elämään. Tee muille hyvää, lue ja opi. Hyviä neuvoja, joista saatiin hyvät jälkipohdinnat Koffinpuistossa ja Kampissa.
En väitä hippiintyneeni sen enempää, mutta jonkinlaista maalaisjärki-zen -meininkiä tulee yritettyä tavoittaa normaalissa elämässä. Tiivistettynä:
- Pyri tekemään niitä juttuja, mitä haluat
- Ole kärsivällinen ja ahkera
- Uskalla kuitenkin lopettaa ajoissa, jos homma ei etene. Kaikkea ei aina tarvitse tehdä tänään
- Nuku tarpeeksi
- Juo tarpeeksi vettä
- Yritä lukea
- Yritä saada aikaa kavereille ja perheelle
Unohtuikohan tosta pikalistasta jotain? Niin no omia hommia olis päivätyön lisäksikin paljon, mutta senkin kanssa yritän säveltää jonkinlaista kultaista keskikaistaa. Pikkuhiljaa ahkeroiden, mutta ei tehdä työstä koko elämää. Jotenkin tuntuis olevan hyvä luomisviba nyt päällä, mutta päiväduunin jälkeen ei viitsi eikä pysty kaikkea energiaa laittamaan muihin töihin. Eikä tarvitsekaan. Tässä on tekemistä ja oppimista, mutta ehkä se sieltä pikkuhiljaa.
Maraton olis reilun kuukauden päästä. Keskikesän jumista on päästy yli ja vaikka vieläkin välillä on tukkoista, reenit ovat menneet ihan hyvin ja kilometrejä oon saanut jalkojen alle kohtuullisesti. Katotaan nyt, kuinka käy. Kolme ja puoli on tavoite ja kaikki sen yli on pettymystä :)
Pitäiskö tänne blogiin purkautua ja kirotakin?
No perkuleen laajakaistamokkulasysteemi on ihan puosta...katotaan, saako tätä tekstiä ees eetteriin...
Oltiin viime viikonloppuna parin velipojan ja pikkuserkun kanssa kuuntelemassa Dalai Lamaa Espoossa. Mukaviahan se jutteli. Aika peruskauraa myötätunnosta ja lämminsydämisyydetä, mutta mikä loppujen lopuksi taisi tehdä äijästä ja sen esityksestä vaikuttavan, oli se yksinkertaisuus. Ei mitään kalvosulkeisia tai monimutkaisia valmennusohjelmia parempaan elämään. Tee muille hyvää, lue ja opi. Hyviä neuvoja, joista saatiin hyvät jälkipohdinnat Koffinpuistossa ja Kampissa.
En väitä hippiintyneeni sen enempää, mutta jonkinlaista maalaisjärki-zen -meininkiä tulee yritettyä tavoittaa normaalissa elämässä. Tiivistettynä:
- Pyri tekemään niitä juttuja, mitä haluat
- Ole kärsivällinen ja ahkera
- Uskalla kuitenkin lopettaa ajoissa, jos homma ei etene. Kaikkea ei aina tarvitse tehdä tänään
- Nuku tarpeeksi
- Juo tarpeeksi vettä
- Yritä lukea
- Yritä saada aikaa kavereille ja perheelle
Unohtuikohan tosta pikalistasta jotain? Niin no omia hommia olis päivätyön lisäksikin paljon, mutta senkin kanssa yritän säveltää jonkinlaista kultaista keskikaistaa. Pikkuhiljaa ahkeroiden, mutta ei tehdä työstä koko elämää. Jotenkin tuntuis olevan hyvä luomisviba nyt päällä, mutta päiväduunin jälkeen ei viitsi eikä pysty kaikkea energiaa laittamaan muihin töihin. Eikä tarvitsekaan. Tässä on tekemistä ja oppimista, mutta ehkä se sieltä pikkuhiljaa.
Maraton olis reilun kuukauden päästä. Keskikesän jumista on päästy yli ja vaikka vieläkin välillä on tukkoista, reenit ovat menneet ihan hyvin ja kilometrejä oon saanut jalkojen alle kohtuullisesti. Katotaan nyt, kuinka käy. Kolme ja puoli on tavoite ja kaikki sen yli on pettymystä :)
Pitäiskö tänne blogiin purkautua ja kirotakin?
No perkuleen laajakaistamokkulasysteemi on ihan puosta...katotaan, saako tätä tekstiä ees eetteriin...
keskiviikko 13. heinäkuuta 2011
tiistai 5. heinäkuuta 2011
Alppisekotälli - part viimeinen
Jou. Reissusta kohta kuukausi, nyt tosi lyhyesti, miten loppukeikka meni.
Päivä 10: Pyörittiin Chamonix:ssa aamupäivä, lähdettiin junalla Geneveen ja mentiin vielä kerran campingiin, kun hostellit oli jonkun kokouksen takia täynnä. Jee.
Päivä 11: Teltta kasaan, keskustaan ja kamat juna-aseman lokerikkoon. Kierreltiin Geneveä ja löydettiin vanha kaupunki, mikä oli hieno. Uusi kaupunki oli vähän tylsä, paitsi hyvä intialainen lounasuffetti siellä oli. Käytiin vähän yliopistollakin pyörimässä.
Sitten mentiin illaksi pupiin, oli hauskaa. Juna-asema oli mennyt kiinni eikä saatu kamoja, piti odottaa aamuneljään, että ovet aukeaa. Syötiin patonkia pankin aulassa ja katseltiin, kun prostituoidut kävi nostamassa asiakkaidensa kanssa rahaa. Hihiteltiin.
Meidät yritettiin ryöstää ehkä 3 kertaa, tuli taskuvaras humppaamaan.
Hihii.
Päästiin juna-asemalle ja lokerikoille. Otettiin ehkä minuutti unta rinkkojen päällä ja kun avasin silmät, Matin rinkkaa vietiin. Matti ei nukkunut rinkkansa päällä. Otettiin Jannun kanssa tyyppi kiinni ja saatiin rinkka takaisin. Ei nukuttu enää. Mentiin bussilla lentoasemalle ja nukuttiin sitten tunti siellä. Ihan huippua.
Lennettiin kotiin.
Ihan huippu reissu.
Jee.
Lentokenttäunet.
Loppuun vielä muutama tunnelmapala, lähinnä Masan ottamia kuvia. Klikkaa kuvaa niin näet sen isompana:
Päivä 10: Pyörittiin Chamonix:ssa aamupäivä, lähdettiin junalla Geneveen ja mentiin vielä kerran campingiin, kun hostellit oli jonkun kokouksen takia täynnä. Jee.
Päivä 11: Teltta kasaan, keskustaan ja kamat juna-aseman lokerikkoon. Kierreltiin Geneveä ja löydettiin vanha kaupunki, mikä oli hieno. Uusi kaupunki oli vähän tylsä, paitsi hyvä intialainen lounasuffetti siellä oli. Käytiin vähän yliopistollakin pyörimässä.
Sitten mentiin illaksi pupiin, oli hauskaa. Juna-asema oli mennyt kiinni eikä saatu kamoja, piti odottaa aamuneljään, että ovet aukeaa. Syötiin patonkia pankin aulassa ja katseltiin, kun prostituoidut kävi nostamassa asiakkaidensa kanssa rahaa. Hihiteltiin.
Meidät yritettiin ryöstää ehkä 3 kertaa, tuli taskuvaras humppaamaan.
Hihii.
Päästiin juna-asemalle ja lokerikoille. Otettiin ehkä minuutti unta rinkkojen päällä ja kun avasin silmät, Matin rinkkaa vietiin. Matti ei nukkunut rinkkansa päällä. Otettiin Jannun kanssa tyyppi kiinni ja saatiin rinkka takaisin. Ei nukuttu enää. Mentiin bussilla lentoasemalle ja nukuttiin sitten tunti siellä. Ihan huippua.
Lennettiin kotiin.
Ihan huippu reissu.
Jee.
Lentokenttäunet.
Loppuun vielä muutama tunnelmapala, lähinnä Masan ottamia kuvia. Klikkaa kuvaa niin näet sen isompana:
perjantai 1. heinäkuuta 2011
Alppisekotälli - part sept
Juu päivä kasi vedettiin tuplaosuus ja yhteensä matkaa kertyi n. 22 km, sisältäen nousuja ja laskuja. Ylitettiin myös Sveitsin ja Ranskan raja, mikä oli kovin juhlallista. Mennään muutamalla Masan kuvalla ny:
Rajamaastoa.
Noustaan rajavyöhykkeelle.
Let's call it a day.
Ja täs vielä Masan tyylinäyte rajanylityksestä. Rajana on toi kivi, jonka päällä Masa makaa:
Masa-style
Päivä ysi:
No ei oo enää pitkä matka. Vikalle etapille jäi pituutta joku reilu kymppi, kun otettiin edellisenä päivänä vähän reilumpi setti. Lasketeltiin hyvillä mielin kohti Chamonix'ta ja oltiin paikalla puolen päivän aikoihin. Fiilis oli hieno, mutta ei tuo perillepääsy mitenkään paras asia ollut. Kyllä ne oli ne yksittäiset jutut ja niiden yhteenlaskettu osuus koko metkasta. Ehkä parasta ainakin itelle oli jonkun kovan päivän jälkeinen parin tunnin chillailu ja tankkaus ennen nukkumaanmenoa. Tulee muuten hyvin uni, kun kävelee koko päivän vuoristossa. Ja on muuten hyvää vettä tuo vuoristovesi.
Niin, Chamonix'ssa otettiin hotelli ja mässytettiin. Pojat kävi ostamassa kiipeilykamoja.
Pari kuvaa vikalta käppäilypäivältä:
Chamonix'n rajalla. Päästäänköhän perille.
Perillä.
Tämä on toiseksi viimeinen osa Alppisekotälliä. Ensi kerrall kerron vielä, miten meni pari
viimeistä päivää ja kuinka monta kertaa meidät yritettiin ryöstää.
Rajamaastoa.
Noustaan rajavyöhykkeelle.
Let's call it a day.
Ja täs vielä Masan tyylinäyte rajanylityksestä. Rajana on toi kivi, jonka päällä Masa makaa:
Masa-style
Päivä ysi:
No ei oo enää pitkä matka. Vikalle etapille jäi pituutta joku reilu kymppi, kun otettiin edellisenä päivänä vähän reilumpi setti. Lasketeltiin hyvillä mielin kohti Chamonix'ta ja oltiin paikalla puolen päivän aikoihin. Fiilis oli hieno, mutta ei tuo perillepääsy mitenkään paras asia ollut. Kyllä ne oli ne yksittäiset jutut ja niiden yhteenlaskettu osuus koko metkasta. Ehkä parasta ainakin itelle oli jonkun kovan päivän jälkeinen parin tunnin chillailu ja tankkaus ennen nukkumaanmenoa. Tulee muuten hyvin uni, kun kävelee koko päivän vuoristossa. Ja on muuten hyvää vettä tuo vuoristovesi.
Niin, Chamonix'ssa otettiin hotelli ja mässytettiin. Pojat kävi ostamassa kiipeilykamoja.
Pari kuvaa vikalta käppäilypäivältä:
Chamonix'n rajalla. Päästäänköhän perille.
Perillä.
Tämä on toiseksi viimeinen osa Alppisekotälliä. Ensi kerrall kerron vielä, miten meni pari
viimeistä päivää ja kuinka monta kertaa meidät yritettiin ryöstää.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2011
Alppisekotälli - part cinq
Hei. Tämä reissun päivittäminen kestää tätä menoa koko kesän. Pistetääs vähä vauhtia. Vähemmän lätinää ja muutama kuva kehiin niin päästään kesässä eteenpäin.
Päivä 6:
Laskeuduttiin about kolmesta tonnista joku 1,5 km alemmas, päämääränä Le Chablen kylä. Käppäilyä tuli normaalin työpäivän verran, siis huomattavasti vähemmän kuin edellisinä kovina päivinä. Laskusta sen verran, että se oli yllättävän raskasta, koska otti polviin ja muutenkin jalat piti pitää jännityksessä suurimman osan ajasta. Ei oo helppo laskukausikaan.
Vedettiin vähän omia reittejä, mutta löydettiin perille. Mutta ei jääty, koska siellä ei ollut oikein sopivaa yöpaikkaa tarjolla. Au revoir!
Verbierin laskettelukeskuskompleksin ympäristössä reittimerkintöjä oli vähän nihkeästi ja välillä jouduttiin siirtymään ison kirkonkylän puolelle. Kyllä sveitsiläisillä juustopäillä näköjään ainakin on varaa rakentaa.
Näin sitä lasketeltiin Mont Fortilta alas kohti Verbierin laskettelusysteemejä. Tasaset rinteet.
Mont Fortista tuli laskua joku 1,5 kilsaa ja maasto alkoi muuttua sen mukaan. Murmelit vaihtuivat muuksi.
Paikallisen tirolilaistyylisen kylän paikallinen tirolilaistyylinen seinä.
Le Chablessa ooteltiin hostellin edessä, että joku tulis avaamaan ovet. Ei tullu.
Vaikka yöpaikkaa ei löytynyt, löydettiin aavekaupungista avoin ja hyvä pizzeria. Sekään ei ollut niin yksinkertaista, koska nuo turistikylät tuppaa olemaan aika hiljaisia off-seasonilla. Silti oli aivan mahtavaa, että päästiin reissuun ennen kuin iso rysäkausi alkaa. Kuka ny jaksais kattella jotain turisteja rinkkojensa kans...
Kun ei löydetty Le Chablestä yhtään budjettiin sopivaa yöpaikkaa eikä campingiakaan ollu, päätettiin ottaa juna muutaman kilsan päähän Sembrancheriin. Ehti vähän tuuletella kamoja Le Chablen rautatieasemalla.
Päivä 7:
Käppäiltiin Sembrancherista Champexiin. Lyhyt käppäilyosuus, muutama tunti. Päätettiin lepäillä ja neppailla loppupäivä, uujea.
Kesä Alpeilla.
Kannonnokasta näkee.
Solarpower!
Löytyihän niitä outoja tonttuja, kun vähän katseli. Manic.
Mihkä päi?
Tikkipokan Champexin-mestaruus.
Päivä 6:
Laskeuduttiin about kolmesta tonnista joku 1,5 km alemmas, päämääränä Le Chablen kylä. Käppäilyä tuli normaalin työpäivän verran, siis huomattavasti vähemmän kuin edellisinä kovina päivinä. Laskusta sen verran, että se oli yllättävän raskasta, koska otti polviin ja muutenkin jalat piti pitää jännityksessä suurimman osan ajasta. Ei oo helppo laskukausikaan.
Vedettiin vähän omia reittejä, mutta löydettiin perille. Mutta ei jääty, koska siellä ei ollut oikein sopivaa yöpaikkaa tarjolla. Au revoir!
Verbierin laskettelukeskuskompleksin ympäristössä reittimerkintöjä oli vähän nihkeästi ja välillä jouduttiin siirtymään ison kirkonkylän puolelle. Kyllä sveitsiläisillä juustopäillä näköjään ainakin on varaa rakentaa.
Näin sitä lasketeltiin Mont Fortilta alas kohti Verbierin laskettelusysteemejä. Tasaset rinteet.
Mont Fortista tuli laskua joku 1,5 kilsaa ja maasto alkoi muuttua sen mukaan. Murmelit vaihtuivat muuksi.
Paikallisen tirolilaistyylisen kylän paikallinen tirolilaistyylinen seinä.
Le Chablessa ooteltiin hostellin edessä, että joku tulis avaamaan ovet. Ei tullu.
Vaikka yöpaikkaa ei löytynyt, löydettiin aavekaupungista avoin ja hyvä pizzeria. Sekään ei ollut niin yksinkertaista, koska nuo turistikylät tuppaa olemaan aika hiljaisia off-seasonilla. Silti oli aivan mahtavaa, että päästiin reissuun ennen kuin iso rysäkausi alkaa. Kuka ny jaksais kattella jotain turisteja rinkkojensa kans...
Kun ei löydetty Le Chablestä yhtään budjettiin sopivaa yöpaikkaa eikä campingiakaan ollu, päätettiin ottaa juna muutaman kilsan päähän Sembrancheriin. Ehti vähän tuuletella kamoja Le Chablen rautatieasemalla.
Päivä 7:
Käppäiltiin Sembrancherista Champexiin. Lyhyt käppäilyosuus, muutama tunti. Päätettiin lepäillä ja neppailla loppupäivä, uujea.
Kesä Alpeilla.
Kannonnokasta näkee.
Solarpower!
Löytyihän niitä outoja tonttuja, kun vähän katseli. Manic.
Mihkä päi?
Tikkipokan Champexin-mestaruus.
torstai 16. kesäkuuta 2011
Alppisekotälli: part quatre
Tonne-->
Päivä 5:
Eivätpä tienneet pojat, minne läksivät, kun...
Kun reissua ei suunnitella (ja vaikka suunniteltaisiinkin) ihan piiruntarkasti ja jätetään vähän yllätysvaraa niin aina välillä laariin kolahtaa sellainen - ylläri. Reissun viides päivä ja toinen haikkipäivä oli vähän semmoinen.
Aamusta lähdettiin tarpomaan oikein hienoon poutakeliin. Tiedossa oli, että pitäisi kävellä jäätikön reunaa jokunen kilometri. Se vähän jännitti, sillä lumen määrästä ja kantavuudesta ei ollut tietoa. Chamonix'ssa eräs opas sanoi, että tuolla reitillä ei hänen tietojensa mukaan oltu vielä tänä keväänä/kesänä kuljettu. Luulen kyllä että oli, mutta hän ei vain sitten tiennyt siitä.
No mutta oltiin ehditty käppäillä ehkä 20-30 minsaa pientä nousua, kun yläpuolelta veti lentokone. Kateltiin innoissamme sitä ja jatkettiin matkaa. Se tuli pian uudelleen. Ja uudelleen. Alettiin siinä miettiä, jotta minkä takia. Kone kaarsi pois ja tuli takaisin yhä uudestaan. Mieleen tuli pari syytä: kone varoittaa meitä jostai, esim. ukkosmyrskystä tai huonosta reitistä ja haluaa ohjata meidät eri reitille. Tai jossain on jollain hätä.
Pikapalaverin jälkeen päätimme lähteä tarpomaan koneen kiertämään suuntaan. Se näytti aika häijyltä: lumista ylämäkeä ties kuinka kauas. Oikeastaan kiipeämisessä kohti jäätikköä ei ollut mitään järkeä, mutta ei ollut pokkaa olla menemättä, jos jollain oikeasti olisi hätä. Masa lähti kantamuksinensa, meikä jätti rinkan pois ja Jannu otti ensiapulaukun ja kiikarit. Meikäläinen painoi ilman kantamuksia jonkin verran poikien edellä. Hiki virtasi, aurinko paistoi ja heijastui hangesta, jännitti. Kone kävi välillä ilmeisesti tankkaamassa, mutta tuli jälleen kiertämään ja vetämään aina saman reitin. Oltiin aika varmoja, että jokin on hätänä. Lentskari laskeutui välillä pikkuisen lumelle ja teki jälkiä, oletimme sen näyttävän sillä paikkaa, minne mennä. Seurattiin, kavuttiin. Varmaan tunti ja jotain 1-2 kilsaa.
Stairway to Heaven.
Kesäkuu-kesälomareissu-lunta-hmm...
Lopulta pääsin tasalle, jonka päällä kone oli tehnyt jäljet. Ei näkynyt ketään missään. Ei enää konettakaan. Huutelin, kaiku vähän vastaili, mutta ei muuta. Koitin kurkkia ympärilleni, koska olisi se sääli jättää joku makaamaan hankeen, varsinkin kun tänne asti kiivettiin. Mutta ei. Palasin takaisin päin ja Masa kävi vielä jäljissäni toteamassa, että ei siellä ketään ole. Ei kun takaisin. Itelläni ja Janilla ei ollut edes vettä mukana, fiksua. Lähtöpisteessä katsottiin, että hukkasimme pelastusreissulla semmoisen vajaa kolme tuntia parasta kävelyaikaa. Ja kun edessä oli melko kova päiväurakka, ei paljon naurattanut. Tai itse asiassa nauratti kovasti. Käänteisreaktio.
Nauru ei loppunut siihen. Kun päästiin kapuamaan seuraavan kolmitonnisen nypäreen yli (Col de Prafleur), eteen avautui aika mielenkiintoinen maisema: lumikenttä. Siinä oli ilmeisesti reitti, mutta nyt siinä oli lunta. Lunta, mihin upposi pahimmillaan vyötäröä myöten. Masan korkeavartiset kengät tuli tarpeeseen ja Masa sai toimia pääosan lumiossuudesta etutampparina. Keli oli vähän päälle nollissa ja pian kengät litisi ja sukkia väännettiin kuiviksi. Vesi alkoi loppua, mutta aina sitä löytyi purosta tai kivenkolosta. Välillä reitti oli hukassa ja arvottiin, millä kummalla tuon jyrkänteen toiselle puolelle pääsee, välillä ukkospilvet lähestyivät. Niin sanoakseni, saatiin pientä seikkailufiilistä. Eikä yhtään muuta vaeltajaa missään.
Innovaatio ihmeteipillä: ei mene lunta punttuun.
Matka jatkui ja pikkuhiljaa edettiin, vaikka jossain vaiheessa alkoi energiavarastot tyhjentyä. Lumikentät ja -rinteet jatkuivat, mutta lopulta päästiin laaksoon, jossa oli jo sulaa ja ihan erilaista maisemaa - ja murmeleita. Kun vielä kiipesimme seuraavan nypäreen (Col de Termin) päälle "näköalapaikalle", pääsi kyllä pieni "wau". Jos maisema voi olla kuin elokuvasta niin nyt se oli sitä. Masan hieno kuvakaan ei anna sille oikeutta, mutta kumminkin: (vinkki: klikatkaa kuvaa niin näette isompana)
Mahtavien fiilisten sarja jatkui, kun pääsimme iltahämärissä majapaikkaan: tyhjillään olevaan huttiin, jossa oli lämmitys, sähkö ja valot. Aivan mahtavaa. Vaatteet kuivumaan, ruoka tulille, rasvaa palaneeseen naamaan. Ja nukkumaan. Parasta ikinä.
Hut!
KanKi kävi täällä.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
Alppisekotälli - part trois
Päivä 4:
Aamulla takaa verhojen paljastui aurinko armas.
Tänään me menenne.
Aluksi nousu kevyellä kengällä - kilometri kokonainen.
Maisemaa mahtavaa, lumiraja kaatuu vastaan.
Vesi on pulloon raiskattu, kraanasta se valuu itkien. Vuoristopurossa se on kotonaan, jos jossain.
Miten tuo kukka tänne eksyi? No, tuleehan ne asfaltinkin läpi. Respect.
Noustaan, noustaan. Kohta kolme tonnia. Hyvät fiilarit, naamaan hiilarit. Ja jatkuu jo. Alas.
Vesiputous vuoristossa. Onhan se alas helppo tulla. Mutta miten se vesi ylös kiipeää? Voisin kysyä murmelilta, mutta se päästää varoitusäänen ja hyppää koloon.
Murmelit asuvat noin 2300 metrissä. Melko korkealla, ilman housuja.
Lumi kesäkuussa on hauskaa hetken. Ei enää, se tulee kenkiin.
Joko kohta ollaan perillä?
Vuoriinkin tottuu.
Tuolla on mökki. Onko ovi auki?
On. Onneksi on. Mutta kylmempi täällä on kuin ulkona. Onneksi on vilttejä. Ja sänky.
Nälkä on kova. Joku tärisee. Juo vettä. Vaikka väkisin. Tämä on vasta ensimmäinen päivä. Lomapäivä, mutta töitä on tehty. Nyt ollaan keskellä ei mitään ja kaikkea. Nyt jos pää irtoaa niin ei pysty soittamaan lääkäriä, ei ole kenttää. Pimeällä vuoristopolulle ei voi lähteä.
Pidetään siis pää paikallaan.
Ja syödään. On hyvää.
On hyvä.
On.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)