Tonne-->Päivä 5:
Eivätpä tienneet pojat, minne läksivät, kun...
Kun reissua ei suunnitella (ja vaikka suunniteltaisiinkin) ihan piiruntarkasti ja jätetään vähän yllätysvaraa niin aina välillä laariin kolahtaa sellainen - ylläri. Reissun viides päivä ja toinen haikkipäivä oli vähän semmoinen.
Aamusta lähdettiin tarpomaan oikein hienoon poutakeliin. Tiedossa oli, että pitäisi kävellä jäätikön reunaa jokunen kilometri. Se vähän jännitti, sillä lumen määrästä ja kantavuudesta ei ollut tietoa. Chamonix'ssa eräs opas sanoi, että tuolla reitillä ei hänen tietojensa mukaan oltu vielä tänä keväänä/kesänä kuljettu. Luulen kyllä että oli, mutta hän ei vain sitten tiennyt siitä.
No mutta oltiin ehditty käppäillä ehkä 20-30 minsaa pientä nousua, kun yläpuolelta veti lentokone. Kateltiin innoissamme sitä ja jatkettiin matkaa. Se tuli pian uudelleen. Ja uudelleen. Alettiin siinä miettiä, jotta minkä takia. Kone kaarsi pois ja tuli takaisin yhä uudestaan. Mieleen tuli pari syytä: kone varoittaa meitä jostai, esim. ukkosmyrskystä tai huonosta reitistä ja haluaa ohjata meidät eri reitille. Tai jossain on jollain hätä.
Pikapalaverin jälkeen päätimme lähteä tarpomaan koneen kiertämään suuntaan. Se näytti aika häijyltä: lumista ylämäkeä ties kuinka kauas. Oikeastaan kiipeämisessä kohti jäätikköä ei ollut mitään järkeä, mutta ei ollut pokkaa olla menemättä, jos jollain oikeasti olisi hätä. Masa lähti kantamuksinensa, meikä jätti rinkan pois ja Jannu otti ensiapulaukun ja kiikarit. Meikäläinen painoi ilman kantamuksia jonkin verran poikien edellä. Hiki virtasi, aurinko paistoi ja heijastui hangesta, jännitti. Kone kävi välillä ilmeisesti tankkaamassa, mutta tuli jälleen kiertämään ja vetämään aina saman reitin. Oltiin aika varmoja, että jokin on hätänä. Lentskari laskeutui välillä pikkuisen lumelle ja teki jälkiä, oletimme sen näyttävän sillä paikkaa, minne mennä. Seurattiin, kavuttiin. Varmaan tunti ja jotain 1-2 kilsaa.
Stairway to Heaven.
Kesäkuu-kesälomareissu-lunta-hmm...Lopulta pääsin tasalle, jonka päällä kone oli tehnyt jäljet. Ei näkynyt ketään missään. Ei enää konettakaan. Huutelin, kaiku vähän vastaili, mutta ei muuta. Koitin kurkkia ympärilleni, koska olisi se sääli jättää joku makaamaan hankeen, varsinkin kun tänne asti kiivettiin. Mutta ei. Palasin takaisin päin ja Masa kävi vielä jäljissäni toteamassa, että ei siellä ketään ole. Ei kun takaisin. Itelläni ja Janilla ei ollut edes vettä mukana, fiksua. Lähtöpisteessä katsottiin, että hukkasimme pelastusreissulla semmoisen vajaa kolme tuntia parasta kävelyaikaa. Ja kun edessä oli melko kova päiväurakka, ei paljon naurattanut. Tai itse asiassa nauratti kovasti. Käänteisreaktio.
Nauru ei loppunut siihen. Kun päästiin kapuamaan seuraavan kolmitonnisen nypäreen yli (Col de Prafleur), eteen avautui aika mielenkiintoinen maisema: lumikenttä. Siinä oli ilmeisesti reitti, mutta nyt siinä oli lunta. Lunta, mihin upposi pahimmillaan vyötäröä myöten. Masan korkeavartiset kengät tuli tarpeeseen ja Masa sai toimia pääosan lumiossuudesta etutampparina. Keli oli vähän päälle nollissa ja pian kengät litisi ja sukkia väännettiin kuiviksi. Vesi alkoi loppua, mutta aina sitä löytyi purosta tai kivenkolosta. Välillä reitti oli hukassa ja arvottiin, millä kummalla tuon jyrkänteen toiselle puolelle pääsee, välillä ukkospilvet lähestyivät. Niin sanoakseni, saatiin pientä seikkailufiilistä. Eikä yhtään muuta vaeltajaa missään.
Innovaatio ihmeteipillä: ei mene lunta punttuun.Matka jatkui ja pikkuhiljaa edettiin, vaikka jossain vaiheessa alkoi energiavarastot tyhjentyä. Lumikentät ja -rinteet jatkuivat, mutta lopulta päästiin laaksoon, jossa oli jo sulaa ja ihan erilaista maisemaa - ja murmeleita. Kun vielä kiipesimme seuraavan nypäreen (Col de Termin) päälle "näköalapaikalle", pääsi kyllä pieni "wau". Jos maisema voi olla kuin elokuvasta niin nyt se oli sitä. Masan hieno kuvakaan ei anna sille oikeutta, mutta kumminkin: (vinkki: klikatkaa kuvaa niin näette isompana)
Mahtavien fiilisten sarja jatkui, kun pääsimme iltahämärissä majapaikkaan: tyhjillään olevaan huttiin, jossa oli lämmitys, sähkö ja valot. Aivan mahtavaa. Vaatteet kuivumaan, ruoka tulille, rasvaa palaneeseen naamaan. Ja nukkumaan. Parasta ikinä.
Hut!
KanKi kävi täällä.
Näin sitä lasketeltiin Mont Fortilta alas kohti Verbierin laskettelusysteemejä. Tasaset rinteet.
