Ihan pian loppuvan viikon aikana huomasi, että kevät alkaa valmistautua takaväijyyn talvea kohtaan. Sen verran komeaa keliä on ollut, että saisi vaikka vähän jatkuakin ennen kevään loskakelejä. Tällekin viikolle tuli otettua umpihankihiihdot Saku ja Santtu-koira messissä. Reilu parin tunnin reissu pitkin p-satakuntalaista METTÄPERÄÄ, parasta.
Sain aikaiseksi myös käydä ekaa kertaa Kansallisteatterissa. Tähän päivään päivitetty Täällä Pohjantähden alla oli Helsingin-reissun arvoinen ja oli hienoa nähdä joytain muitakin naamoja kuin tuttuja tamperelaisia teatterityyppejä (vaikka voisi Tampereellakin enemmän teatterissa käydä). Kyseisessä versiossa ei paljon alkuperästekstiä jäljellä ollut, mutta se ei kyllä haitannut yhtään, päin vastoin. Tuli sellainen tunne, että tuota käsikirjoitusta varten ohjaajat Myllyaho ja Lavaste ovat joutuneet tekemään melko lailla aivotyötä ja käymään keskinäistä dialogia. Se näkyy esityksessä ja mielestäni pääosa kohtauksista oli perusteltuja ja toimivia. Viime kesän Juko-teatterin Kahdeksan surmanluotia meni tässä lajissa (jonkinlainen tragikoominen esitys nykypäivän Suomesta ja pienen ihmisen unelmista ja ongelmista) kuitenkin ohi ja pysyy edelleen 2010-luvun ykköskappaleena.
Kevääntuloon palatakseni, mummu puhui aina kevään ja kesäntulosta ja sai siitä virtaa. Ehkä se kulkee geeneissä, mutta keväällä omatkin fiilikset ovat aina nousussa. Tykkään kyllä talvestakin, mutta syksyllä iskee jonkinlainen haikeus. Vaikka sen tietää (?), että aika on jana, kummasti vuodenkierto päätä pyörittää.
Mummun hautajaiset pidettiin perjantaina ja onnistuivat hyvin. Vaikka pohjalla oli tietenkin ikävä, yleisesti mummua muisteltiin positiivisella mielellä. Mummut poistuvat ja muisto pysyy. Latua on lykittävä eteenpäin, vaikka umpihankeen. Välillä se umpihankeen avaaminen saattaa tuntua paremmalta kuin valmin uran seuraaminen.
Arvostan.
VastaaPoista