Inspiraatio, valkosipulilla.

Olen pitänyt joululomaa lopputyökäsikirjoituksestani kymmenisen päivää ja taukoa jatkuu vielä varmaankin viikon verran. Jo nyt tuntuu, että olen saanut tähän kouluhommaan hyvällä tavalla etäisyyttä. Se ei ole kuitenkaan tarkoittanut, että loma olisi mennyt ilman prokkiksia. Melkein päinvastoin. Ideoita tuntuu tulevan koko ajan ja nyt on jopa aikaa tehdä jotain pienelle osalle niistä, kun päivät ovat pääosin vapaita. Loppuvuodesta oon saanutkin aikaiseksi kirjoittamiseen enemmän tai vähemmän liittyviä juttuja aikaan suhteellisen hyvin. Ja misä olen tyytyväinen, intoa on riittänyt moneen eri juttuun; kuunnelmaa, novellia, biisilyriikoita, videojuttuja. Tuo biisienteko on nyt tullut ihan uutena juttuna ja täytyy sanoa, että tällä hetkellä siihen olis intoa. Meneillään onkin useamman biisin prosessointi, useamman eri ihmisen kanssa. Biisinteossa on se mukava juttu, että vaikka suureksi kitarasankariksi ei ole ikinä taitojen puolesta tulossakaan niin sanoituspuolella sisällöntuottamisessa on loppujen lopuksi sen verran samoja elementtejä kaiken muun kirjoittamisen kanssa, että jonkinlaista pohjaa löytyy. Tai ainakin itelle tulee sellainen fiilis. Ja se, että ei osaa näpyttää Slashimaisia sooloja tai vetää flamencokitarakuvioita ei juuri rajoita. Suurin osa biiseistä on - yllätys yllätys - samaa scheissea eri paketissa. Sama juttu kuin käsikirjoittamisessa. G, C ja D muodostavat varmaan miljoona biisiä ja tulevat muodostamaan vastakin. Poika tapaa tytön, poika menettää tytön, poika saa jälleen tytön. Simppeliä. Helppoako, ei todellakaan. Mutta kun käsispuolella on kerran saanut sen ahaa-ilmiön, millä kuviolla homma etenee niin biisipuolella saman tajuaminen tapahtui melkein automaattisesti. Tämä ei tarkoita, että pstyisin tekemään yhtään hyvää biisiä tai käsikirjoitusta, mutta ainakin uskon ymmärtäväni kumpaakin maailmaa hieman paremmin ja voin teroittaa näillä saamillani välineillä työkaluni terävimmiksi. Teroittaminen ja työkalujen huoltaminenkin pitää kuitenkin osata ja muistaa.
Ah. Niin simppeliä. Ja niin vaikeaa.

Samasta joulun aktiivisuuspuuskasta tuli jälleen mieleen inspiraatio. Onko sitä? Mitä se on? Joku on joskus sanonut, että "kyllä minulle tulee inspiraatio, joka aamu klo 9 kun istun työpöytäni ääreen." Uskon tähän viisauteen siinä määrin, että jos alkaa tehdä vasta sen jälkeen, kun lamppu pään päällä syttyy, saa aikaiseksi ehkä yhden hyvän biisin, nopeasti. Mutta tuo lamppu ei ainakaan mulla syty kovinkaan usein. Siksi mun pitää herätä, kun tekisi vielä mieli nukkua. Pitää istua työpöydän ääreen, kun ei huvittaisi. Pitää vääntää vuorosanoja vielä, koska tuntimäärä ei ole täynnä. Syksyn yhtenä teemana oli kirjoittajaelämän opettelu ja ammattimaisen otteen hakeminen. Onnistuin mielestäni suhteellisen hyvin. Vieläkin työ jää välillä liian helposti syrjään ja resistance kuiskii korvaan, mutta yleisellä tasolla hommat tuli hoidettua. Myös priorisointi, töiden jaksottaminen ja eri projektien aikataulutus ja yhteensovittaminen olivat harjoittelun alaisia. Ja opettelu jatkuu. Ehkä tärkein asia oli, että näin - nyt myös kotona, ei vain Manchesterissa - ja koin, millaista työaikoihin sitomattoman kirjoittajan työ voi(si) olla. Yksinäistä puurtamista, tutkimista, pähkäilyä, taka-askelia, pieniä läpimurtoja, umpisolmuja, kitara-käteen-taukoja, pitkiä lounaita, lyhyitä mättöjä, jäykät hartiat, hyvää palautetta ja palautteen saamattomuutta.
Kirjoittamista.
Kaikesta huolimatta ja juuri siksi minä haluan jatkaa juuri tätä.