Puuh, sanoi ystäväni ja istui läppärinsä ääreen. Hän oli miettinyt jo muutaman päivän kirjoittavansa merkinnän. Näkevät sitten, että elossa ollaan. Vaikka oli hän toisaalta pitänyt meteliä itsestää ja tekemisistään eri kanavien kautta sinäkin aikana, kun muutamat kiinnostuneet olivat odottanut uutta päivitystä.
Ystäväni oli melko tyytyväinen itseensä. Isommassa katsannossa ei ollut tapahtunut mitään merkittävää, mutta oman elämänsä tietyillä osa-alueilla hän oli mielestään onnistunut viime aikoina. Hän ei vain ollut varma, saiko niin ajatella. Saati saiko sitä sanoa ääneen.
Puuh. Ystäväni oli kylmä ja hän mietti, mitä seuraavaksi. Maailma oli avoin, mutta toisaalta hän ajoi eteenpäin uraa, minkä hän oli itse määrittänyt jo aikoja sitten, ehkä tietämättään. Ystäväni vertasi itseään ystäviinsä, jotka olivat tehneet omat valintansa. Häntä hymyilytti: maailmalla on oma hieno logiikkansa ja jekkunsa. Kaikkea ei voi saada. Kaikki on laskettavissa, kaiken määrä on vakio. Tai ehkä ei, mutta näin ystäväni joskus ajatteli. Hänellä on nyt tämä ja tätä varten hän on ponnistellut, mutta samalla hän on menettänyt tuon. Voisi hän saada senkin, mutta silloin jotain muuta jäisi saamatta? Do you follow? Vakio.
Puuh. Ystäväni oli melko usein tyytyväinen ja toivoi, että hänen ystävänsäkin olisivat. Maailmassa oli vain rajallinen aika olla tyytyväinen. Oli oikeastaan kiinni monesta seikasta, oliko se edes mahdollista. Ystäväni syntyi paikkaan ja aikaan, jossa se oli. Onnellisuuden määrä ei kuitenkaan ole vakio. Maailma ei selity niin. Puuh, ystäväni. Puhuit juuri itsesi pussiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti