Yhteiskunnasta ja siitä, miten se toimii

Ihan yhden ajatuksen ajattelin tänne heittää, kun se on pyörinyt mielessä.
Pesiskentällä n. viikko sitten eräs vanhempi herrasmies tokaisi minulle - kun kerroin, että gradu on nyt vähän jäissä, kun tuli muita opiskeluita - että nuoriso tekee hommat ihan väärin päin. Että kolmekymppisiksi asti opiskellaan ja hukataan 10 vuotta työelämää. Koitin siinä vähän kohteliaasti vihjata, että opiskelu on mukavaa ja ei se aikaisin aloitettu työurakaan välttämättä ole autuus, kun katsoo alle kolmekymppisiä työkyvyttömyyseläkeläisiä. Herra totesi vain, että niin se yhteiskunta vain toimii. Töihin, mars.

No nyt ollaan jälleen kesätöissä ja rahaa tulee niin ettei paskalle taivu (en oo muuten ikinä ymmärtäny tota niinisalolaisilta kuultua sutkautusta...onko se niin rikas, että ei tarvi istua vaan voi sontia seisaaltaan, vai mitä?). Mutta vaikka jopa tykkään työstäni, välillä jopa ihan nautin, en silti kertaakaan ole palannut syksyllä koulunpenkille tympääntyneenä, vaan sitä odottaen. Voisiko yhteiskunta toimia sitenkin, että ne, joita opiskeleminen kiinnostaa, opiskelee. Vaikka vähän pidempäänkin. Sitä paitsi meikäläinen taitaa olla vielä aika normitahdissa, vaikka olisin voinut valmistua jo vähintään vuosi sitten, jos olisin valinnut sen tien.

Ymmärrän sen, että kaikki eivät voi tehdä, kuten minä. Mutta minäkään en voi tehdä, kuten herrasmies kentällä. Jos olisin tehnyt duunia kymmenen vuotta, en uskalla edes ajatella, missä olisin. Tiedän taas monia, joille pitkä opiskeluputki toisen asteen koulutuksen jälkeen olisi yhtä helvettiä. Me olemme erilaisia, ja yhteiskunnan pitäisi ottaa se huomioon. Sarasvuo ja Wahlroos voivat olla kärjistyksissään oikeassa ja vanhan liiton työmoraalista olisi hyvä periytyä jotain meillekin. Mutta se ei tarkoita, että pitäisi olla työhullu ja antaa työnantajalle vuodet 18-65 (kohta varmaan 67) ja kaatua hautaan työn sankarina.

Tästä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon lisää, mutta pitää lähteä töihin. Seinäjoki Humppa City, here I come!