The Same...but only Different

Kirjoitinko jo joskus aiemmin, että yksi käsikirjoittajan - tai ainakin käsikirjoittamista opiskelevan - tärkeimpiä ominaisuuksia on ottaa palautetta vastaan ja oppia siitä. No juu, tänään sitä tuli taas, kun kävin opettaja C:n vastaanotolla. Olin tehnyt muutoksia edellisen palautekerran jälkeen, mutta jo mennessä oli tunne, että ei olla lähelläkään valmista. Ja jos itellä on tuollainen tunne niin tavallaan odottaakin, että tulisi uusia korjausehdotuksia. C. näki mun jutussa edelleen ratkaisemattomia kohtia ja juttuja, jotka ei ole uskottavia. Sain aika läjän korjausehdotuksia ja ehdin sanomaan, että taisin napata liian vaikean aiheen (ryöstö) ekaks leffaks. C. sanoi, että ei ollenkaan, nyt pitää vain tehdä töitä ja hyvä siitä tulee. Sain palautetta, että taas oli menty eteenpäin, mikä on tietty hyvä. Ja jotenkin tapaamisen jälkeen oli pirun hyvä fiilis, vaikka taas täytyy alkaa muokkaamaan uudestaan, siis vissiin kahdeksatta versiota treatmentista. Jotenkin vain tuntui, että nyt on kaks vaihtoehtoo, alkaa rutista tai sitten laittaa haalarit päälle ja alkaa hommiin. Ja rutisemaan tänne ei ole tultu. Kävinkin heti ostamassa kokonaiset kolme erikokoista luonnoslehtiötä, joille voi kivasti alkaa miettimään uusia juonikuvioita.
C. heitteli esimerkkejä elokuvista ja olin sattunut lueskelemaan Blake Snyderin kässärioppaasta "Save the Cat", että periaatteessa ihmiset haluavat samaa tarinaa, mutta vain vähän eri muodossa (the same, but different). Eli pitäisi keksiä jotain uutta ja omaa, mutta silti mennä kaavan mukaan. Se mulla olis nyt edessä ja se on vaikeaa. Mutta on se sitten hienoa, jos onnistuu punttaamaan uudet ideat kasaan ja ne vielä toimii.
Kun käppäilin kirjakaupasta bussipysäkille niin katselin, että kauppakadulle oli kerääntynyt normaalia enemmän väkeä. Ne ihmetteli sellaista katutaiteilijaa, joka pysyy paikallaan ja tekee sitten jotain jos sille annetaan rahaa. Oon nähnyt noita ennenkin ja olisin varmaan kävellyt ohi, mutta jokin kiinnitti huomion. Se tyyppi ikään kuin istui ilmassa, ilman mitään tuolia. Ja kaikki tuntui ihmettelevän, miten se sen teki. Ja varmasti se tyyppi sai ihmiset kiinnostumaan ja antamaan rahaa sen erilaisuuden takia. Ainakin mä pysähdyin ottamaan kuvan ja antamaan muutaman kolikon sen takia. Tiedän, että luultavasti sillä oli joku rautaputkiviritelmä puvun sisällä, mutta se oli arvoitus ja kiinnitti huomion ja mielenkiinnon. Loistava veto. The Same, but only Different.


Poikahan on tekuri!

Samalla kävelymatkalla näin vielä toisen ihmispatsaan, mutta siinä ei ollut mitän erikoista. Se jäi varjoon, vaikka oli varmaan ihan hyvä sekin. Elämä on...
Sitten yksi feissari tuli kyselemään jotain ja ei se sitten alkanut myymään mitään, kun en asu täällä pitkäaikaisesti. Plikka kyseli kuitenkin mitä teen ja kun kuuli että opiskelen kässäröintiä niin sanoi olevansa näyttelijä. Sitten toivotettiin toisillemme onnea ja hyvää päivänjatkoa. Aika hauska olis tietää, tuleeko se joskus pärjäämään näyttelijäntyöllä, ettei tarvis laittaa paikallisen SPRn tms. liivejä päälle. Tai tulenko ite pärjäämään kirjoittamisella?